Viikko parisuhteestani: Maanantai.

Koira syöksyi huoneesta kuin liikaa karkkia syönyt lapsi. Juoksi huoneesta huoneeseen kuin ei olisi ennen huoneita nähnyt. Sipaisi kielellään mattojen ja lattioiden pintaa, jos vaikka leivänmurunen olisi kieleen tarttunut.  Kello läheni puolta seitsemää. Ulkona näytti siltä kuin siellä ei olisi yötä koskaan ollutkaan. Aurinko toimi kattovalona ikkunan takana oleville koivuille, joiden oksia kaunisti kesän uusi lehtikuosi.

Vaimo tuli huoneesta sen näköisenä, että olisi tarvinnut sokeria. Ei juossut koiran tavoin ympyrää huoneiden välillä eikä nuollut lattioita. Toinen silmä oli enemmän auki kuin toinen. Tiedän kuuden vuoden vankasta kokemuksesta, että en toivottele aamutervehdyksiä monisanaisesti. Annoin silti pienen kosketuksen. Viestivihkoon kirjoitin, että enää viisi päivää, kun alkaa viikonloppu. Vaimo jäi lukitun vessan oven toiselle puolelle ja koira oven toiselle puolelle. Heidät erotti ovi ja meidät tuleva päivä.

Ulkona tuuli tuntui iholla siltä kuin joku olisi silitellyt pehmeän lempeillä sormillaan. Lipputangon päässä liehui lippu kokonaiselle Euroopalle. Kadulla käveli nainen ja koira. Katseeni kiinnittyi koiraan, joka kuljetti ylvään näköisenä hampaissaan kauppakassia. Minulle olisi tullut jo pelkästään siitä näystä hymy huulille, mutta maksimoin hyvätuulisuuteni katsomalla hetken aikaa koiran perässä kulkevaa isojen aurinkolasien alle piiloutunutta naista, koska hänen olemuksensa vaati minua katsomaan häntä. En tiedä katsoiko hän minua takaisin, koska en nähnyt hänen silmiään, mutta uskottelin itselleni, että hän vilkaisi. Aivan kuin olisin nähnyt pienen hymyn hänen kasvoillaan, kun hän leuka sopivasti ylhäällä jatkoi koiran kanssa kulkuaan. 

Naisen olemuksessa oli jotain alkavan viikon ja kesän henkeä. Siitä puuttui kaikki pimeän syksyn myötä tuleva alakulo ja piiloutuminen. Hän sanoi minulle pelkällä olemuksellaan, että kaikki on vielä edessäpäin, kokonainen päivä, kokonainen viikko ja kokonainen elämä. Eikä niitä kohti ole syytä mennä liian nöyrällä ja selittelevällä asenteella. Koiralle kauppakassi ja silmille sopivasti yli menevät aurinkolasit. Siitähän se elämä syntyy, leikillä ja uteliaisuudella, ei ulkoaopituilla ismeillä tai vanhoilla poluilla.

Kuin tilauksesta Olavi Uusivirta alkoi laulaa radiossa tanssi, vaikka et osaa-biisiään. Ajattelin ottaa sen tämän kesän teemalaulukseni. Tarpeeksi paljon kun tanssii, niin oppii ja mitä sitten, vaikka ei oppisikaan. Tärkeintä on pysyä liikkeessä ja esittää osaavansa. Intohimo voittaa joka lajissa teknisen osaamisen. Koko kesä aikaa tanssia, heilua tuulen mukana kuin juuri silmuista auenneet koivunlehdet, laittaa silmilleen korostetun suuret aurinkolasit, kääriä housujen lahkeet niin, että talven hautomat sääret heräävät eloon, kävellä leuka sopivasti ylhäällä kohti jokaista kesän auringonlaskua ja toimia itse kesäisen lempeänä kosketuksena rakastettunsa poskella.

Iltapäivällä avasin ulko-oven. Koira syöksyi huoneesta kuin liikaa karkkia syönyt lapsi. Vaimo ei ollut vielä kotona. Lysähdin hetkiseksi sohvalle ja näppäilin lapselleni WA-viestin, että miten koulupäivä sujui. Vastaus tuli salamana kuin seitsemän seuraavaa viestiä. Avasin jääkaapin oven ja otin esille eilen tekemäni makaronilaatikon. Nostin kauhalla siitä osan paistinpannulle. Makaronilaatikko on parhaimmillaan vasta parina seuraavana päivänä sen valmistuksesta. Pannusta kuului paistuvan ruuan tirinä, voiko arkisempaa ääntä enää olla.

Pian kuului ulko-ovelta rapinaa. Koira syöksyi ovelle kuin liikaa karkkia syönyt lapsi. Tulijaksi paljastui vaimo. Hänellä ei ollut enää toinen silmä enemmän auki kuin toinen. Kävelin vastaan ja annoin pienen kosketuksen. Välillämme ei ollut enää päivää. Keittiöstä tulvahti paistetun makaronilaatikon tuoksu. Maanantai oli täydellä voimallaan vierellämme. Illalla kävelimme ulkona korostetun suuret aurinkolasit silmillämme kohti punertavaa taivaanrantaa. Viikosta olisi vielä kuusi päivää jäljellä ja elämästä koko loppuelämä.

Ja sen elämän aion tanssia, vaikka en osaa.