Marjan ja Samin seksisuhde osa 5

Marjan ja Samin seksisuhde ei ota laantuakseen. Tämä on sarjan viides osa ja käsittelee murrosiän kipukohtia ja niistä selviämistä. Juttusarja jatkuu ensi viikolla Marjan Puhu muru-blogissa.

 

Marja: Millainen ilmapiiri teillä kotona oli kun tulit murrosikään?

 

Sami: Kotona alkoi olla ahdistavaa. Työttömyyttä, rahahuolia, alkoholin liikakäyttöä ja mielenterveysongelmia. Minulta evättiin lupa murrosikään. Enhän voinut olla yksi taakka lisää vanhempien vaikeuksiin. Siirsin omat toiveeni syrjään ja aloin huolehtia muista. En edes ajatellut, että olisi vaihtoehtoja. Mulla ei ole ollut murrosikää silloin kun pojilla keskimääräisesti on murrosikä. Mun oli pakko olla kiltti ja sysätä omat tarpeet syrjään. Onneksi löysin pakokeinoja, jotka eivät olleet tuhoavia.

 

Sami: Tapahtuiko sun lapsuudessa murrosiän kynnyksellä jotain mikä määritteli selkeästi sun tulevaa murrosikää?

 

Marja: Vanhempien erottua meni muutamia vuosia kun hiljalleen mun murrosikä alkoi. Mun äiti oli aika kovilla meidän kanssa yksin ja pikku hiljaa isän luona käynnit alkoi vähentyä. Kai hänenkin oli vaikeampi olla meidän kanssa, kun ei oltu enää pieniä. Mä aloin kapinoida hirveästi ja näytin avoimesti vihaavani isää. Mökötin ja joskus huusin, enkä halunnut nähdä häntä. Kulminaatiopiste taisi olla faijan 40-vuotisjuhlat, kun olin 13-vuotias. Murrosikää leimasi huoli äidin jaksamisesta ja ristiriitaiset tunteet isää kohtaan. Olin välillä ihan täynnä raivoa ja luulen, et se johtui tilanteesta. Oli liikaa tukahdutettuja tunteita.

 

Marja: Mitkä oli sun ”pakokeinoja”? Miten sä selvisit ja oliko sulla jotain paikkaa, missä sait olla oma itsesi juuri sellaisena kun olit?

 

Sami: Mä pakenin omaan sisäiseen maailmaan, jossa oli hyvä olla. Mä tietämättäni terapoin itseäni kirjoittamalla päiväkirjaa jo hyvin nuoresta lähtien, lukemalla tolkuttoman määrän kirjoja ja kuuntelemalla raskasta musiikkia, jossa laulajat huusivat mun puolesta ahdistuksen ulos. Nirvanan Smells like teen spirit-kappale pelasti osan mun nuoruudesta. Mä ajattelin, että biisi on tehty mulle ja niin kai se olikin ja miljoonille muille. Se oli sukupolveni ääni. Kun Kurt Cobain tappoi itsensä, mä olin illan kynttilänvalossa ja itkeskelin.

Mä muistan, kun äitini sanoi mulle, että jos luen noin paljon, niin mun silmät menee pilalle. Kahdeksannella luokalla äidinkielen opettaja kutsui mut luoksena. Hän oli huolissaan, että aineeni aiheet olivat muuttuneet kovin tummiksi. Ehkä mä pystyin ainoastaan kirjoittamalla tyhjentämään itseäni. Koskaan en kenellekään puhunut mitä mielessä liikkui. Yhdessä vaiheessa mä aloin juosta ihan hirveesti. Mä kävin yksin pitkillä juoksulenkeillä metsässä. Yhdeksännellä luokalla mä aloin seurustella tytön kanssa, joka tuli aivan jostain muualta. Pakenin rakkauteen.

 

Sami: Miten sä selvisit sun perheen ongelmista?

 

Marja: Hassua, koska meillä on samoja selviytymiskeinoja. Mulle kans kirjoittaminen oli tärkeä pakokeino. Sinne uskalsin kirjoittaa niitä asioita, mitä en muuten sanonut ääneen. Päiväkirjaan sai haaveilla. Metallimusiikki iski muhun kans. Mun luokan pojat kertoi mulle Black Sabbathista ja Led Zeppelinistä. Ne vei mut mennessään ja tummat sävelet raikasi mun huoneessa. Musiikki toi lohtua, uskalsin itkeä ja sain olla synkkä rauhassa.

Koripallo oli iso henkireikä mulle läpi lapsuuden ja nuoruuden. Siellä sain olla oma itseni, oli tuttu joukkue, turvallinen valmentaja ja varmuus. Karkkilassa koripalloilijat ovat kuin yhtä isoa perhettä. Mä tiesin, et mä olin hyvä koripallossa ja 14-vuotiaana, kun pääsin nuorisomaajoukkueeseen, sain siihen vahvistuksen. Siellä mä kelpasin ja fyysinen rasitus auttoi unohtamaan muut murheet. Ehkä se piti mut myös pois pahimmista hölmöilyistä. Rakkaus alkoi korjata haavoja ensimmäisissä oikeissa seurustelusuhteissa, kun pikku hiljaa uskalsi luottaa toiseen. Siihen asti juoksin vain rakkauden perässä.

 

Marja: Oliko sulla jotain erityisiä ihmisiä, jotka loi suhun uskoa murrosiässä? Esimerkiksi opettajaa, sukulaista tai valmentajaa?

 

Sami: Se on ihmeellistä huomata, että kun nyt myöhemmin muistelee taaksepäin, niin se uskon ja tuen antaminen ei vaatinut paljoa. Mä muistan yhden matikanopen. Sain kokeesta todella huonon numeron. Hän sanoi sen mulle palautettuaan, että sä oot Sami oikeasti paljon parempi. Seuraavasta kokeesta sain hyvän numeron. Yksi lause. Se ei paljoa aikuiselta vaadi nähdä lapsi.

Toinen hämmentävä muisto liittyy jääkiekko-otteluun. Mä kävin isän kanssa katsomassa  paljon Jypin pelejä. Me käytiin katsomassa äitiä sairaalassa. Äiti oli silloin ”väsynyt”. Mentiin sen jälkeen katsomaan peliä. Muistan, kun Jyppi teki maalin ja mun takana seisoi tuntematon mies, joka maalin jälkeen kosketti mua olkapäästä ja hymyillen sanoi, että olipas hieno maali. Muistan sen vieläkin. Hymy ja kosketus. Se tuntui niin lohduttavalta ja hyvältä. Mieti, että mä muistan sen vieläkin. Pienen teon, josta on vuosien saatossa tullut hyvin iso teko.

 

Sami: Uskoiko joku suhun niin syvästi, että muistat sen vieläkin?

 

Marja: Mulla oli yläasteella muutama opettaja, jotka uskoivat muhun. Oli ihan huikea hissan ope Jouni ja äikän ope Salme. En ikinä unohda sitä kun me pelattiin koulujen välistä koripallo-ottelua niin et koko koulu oli katsomassa. Mä tein korin ja Jouni nousi seisomaan, tuuletti ja huusi täysillä: ”Hyvä Marja!” Mä vieläkin hymyilen onnellisena kun mietin tuota muistoa.

Ja ihana Salme. Ilman Salmea, mä tuskin kirjoittaisin tätä blogiakaan. Salme rakasti kirjoja niin kuin mäkin. Ja mä haaveilin kirjoittamisesta. Salme kannusti mua siihen ja loi syvää uskoa sanoillaan mun kykyihin. ”Ei lukihäiriöllä ole väliä vaan sisällöllä. Ja harjoitus tekee mestarin. He eivät varmaan edes tiedä, miten tärkeitä nuo kokemukset kelpaamisesta olivat noina vaikeina vuosina. Kolmas hyvin tärkeä henkilö noina vuosina oli mun valmentaja Heippa. Heippa oli vahva auktoriteetti, luotettava mies kuin isä ja loistava valmentaja. Heipan katse sai uskomaan omiin kykyihin tai ryhdistäytymään ja treenaamaan täysillä. Ja ylävitonen tiukassa pelissä oli kosketuksista jaloin ja vahvin.

 

Ihminen tarvitsee lähelleen toisen ihmisen. Tuntematon mies, joka tietämättään kosketti lohtua kaipaavaa Samia jääkiekkopelin aikana syvemmältäkin kuin olkapäästä. Ihana Salme, joka muutamilla oikeilla lauseilla valoi uskoa vaikeita vuosia elävään Marjaan. Kaksi pientä tekoa, jotka vuosien saatossa muodostuvat elämää suuremmaksi. Me emme voi kääntää katsetta ongelmista poispäin. Meidän pitää olla läsnä, huomata ihminen. Tehtävä pieniä tekoja, jotka ovat teon kohteelle suuria. Me vaikutamme käyttäytymisellämme muihin ihmisiin. Me voimme tietämättämme olla suuri apu ja lohtu niitä kaipaavalle. Meidän pitää kulkea suoraan ihmistä kohti, eikä sivusta ohi. Me voimme olla niitä tuntemattomia miehiä tai ihania Salmeja, jotka vaikuttavat pitkään aikuistuvan ihmisen elämään. Ilman heitä Marja ja Sami eivät kirjoittaisi tätäkään sarjaa. Ihminen tarvitsee toisen ihmisen.