Me emme tarvitse parisuhdetta yhtään mihinkään, sitä vastoin me haluamme ihmistä

Minä en tarvitse parisuhdetta tai puolisoani, mutta minä haluan olla parisuhteessa ja haluan olla puolisoni kanssa.

Niin kirjoitti nainen kommentissaan ja ah kuinka tervejärkistä ajattelua tuo onkaan. Moni meistä kuvittelee tarvitsevansa parisuhteen ja sen jälkeen parisuhteessa ollaan parisuhteessa olemisen vuoksi. Tämä johtaa pahimmillaan ajatukseen, että kunhan nyt edes jonkun  saa. Tämän jälkeen alkaa parisuhde ihan vain jonkun kanssa ja parisuhde kulkee jo alkumetreillä väärillä raiteilla.

Tästä eteenpäin ja ihminen huomaa jakavansa arkensa ihmisen kanssa joka lähinnä vituttaa häntä. Hän puhuu julkisesti pahaa puolisostaan. Pahimmillaan parisuhteessa on mustasukkaisuutta, väkivaltaa tai jotain muuta täysin parisuhteeseen kuulumatonta. Parisuhteessa ollaan, koska parisuhteessa kuuluu olla. Ihminen kuvittelee tarvitsevansa toisen ihmisen tai parisuhteen elämäänsä, vaikka ihminen ei sinänsä tee parisuhteella yhtään mitään.

Arki on rakkaudetonta puurtamista ja sitä perkeleen työn tekemistä parisuhteen eteen. Siksi koska parisuhde koetaan itseisarvoksi ja jokainen kivi on käännettävä ennen kuin saa hyväksytysti erota. Jos bloggari kirjoittaa tekstin, jossa hän kyseenalaistaa jokaisen kiven kääntämisen ja heittää pohdittavaksi ajatuksen, että miksi kääntää jokaista kiveä, kun voi päästää irti parisuhteen pakkoajatuksesta irti. Mitä väliä sillä on kestääkö parisuhde kuukauden vai kuusikymmentä vuotta? Kukaan ei pidä niistä kirjaa, mutta kun on sanottu, että helpolla ei saa luovuttaa. Hampaat irvessä loppuun saakka elämänmittaisessa parisuhteessa noin kymmenen rakastajan kautta. Ja sitten vielä ihmetellään, että miksi pettämistilastot sojottaa pystyssä kuin seksittömässä liitossa elävän libido. Sen jälkeen bloggari hukkuu viesteihin jossa häntä syytetään eroon kannustamisesta.

Kuvitellaan sinut siihen ja minut tähän. Minä rakastun sinuun ja sinä rakastut minuun. Sinä sanot että sinä haluat olla minun kanssani ja minä sanon että minäkin haluan sinut ja sinua. Kuinka kaunista! Kuinka kaunista onkaan maailman jokainen rakkaustarina. Kaksi toisiaan haluavaa ja toistensa seurassa viihtyvää ihmistä. Se ei tarvitse ympärilleen yhtään mitään muuta. Me emme tarvitse toisiamme. Me haluamme toisiamme. Kaikki muu halun ja rakkauden ympärillä on lopulta turhaa, jopa se parisuhteeksi kutsuttu tapa. Minä haluan olla tässä sinulle ja sinä minulle. Halu. Se riittää.

Pahimmillaan parisuhde tappaa tuon kaiken kauniin. Tulee paineita sen onnistumisesta. Tämän pitää kestää. Miksi sen pitää kestää? Kuka meille on myynyt ajatuksen ikuisesta parisuhteesta? Mikä on parisuhteen onnistumisen mitta? Se että se kestää loputtomiin? Eikö se ole jo suuri onnistuminen että kaksi ihmistä löytää toisensa ja haluaa olla toistensa kanssa? Minusta se on suuri onnistuminen. Se että kauanko nuo kaksi toisiansa haluavaa ihmiset haluaa olla toistensa kanssa on yhdentekevää? Tunti vai vuosikymmen? Täysin yhdentekevää.

Epäonnistumiseksi voi laskea vain sen, että ilmiö nimeltä parisuhde muuttuu tärkeämmäksi kuin halu olla yhdessä. Viimeistä käännettävää kiveä ollaan käännelty useita vuosia. Kaikki kosketus, seksi ja yhdessä kiva on loppunut. Samoin on loppunut halu olla toisen kanssa ja halu toiseen ihmiseen. Jäljelle on vaan jäänyt sanahirviö nimeltä parisuhde. Parisuhteen sisällä ei ole jäljellä mitään. Ja niitä tarinoita minä saan luettavakseni joka ikinen viikko. Ne tulevat kirjoitettuina tyhjän parisuhteen sisältä. Koska erota ei voi koska se koetaan epäonnistumiseksi, vaikka irti päästäminen on mitä suurinta onnistumista. Niin se vain on että ajatus parisuhteesta ja tarve olla parisuhteessa voittaa tilanteen, jossa ihminen olisi sellaisen ihmisen seurassa, jonka kanssa hänellä on kivaa ja jonka kanssa hän haluaa olla.

Surullista.

Me emme tarvitse parisuhdetta yhtään mihinkään, sitä vastoin me haluamme ihmistä.

Ota ihminen.