Havaintoja parisuhteesta

Me olimme vihdoin perhe

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

Tämän illan lukijan lähettämä tarina on liian monelle varmasti tuttu. Yhteys, joka hiljalleen katoaa arjen ja kiireen keskelle. Arki, josta tuleekin vain suorittamista vailla rakkautta ja intohimoa. Pohtimista, että olisiko parempi lähteä vai jäädä. Syyllisyyttä, pelkoa ja epäonnistumisen tunnetta. Tämän seuraavan tarinan minulle kertoi avoimesti aviomies ja isä, jota pelottaa.

 

”Tarinamme alkaa vuosikymmenen alusta. Kun tapasin hänet, koin että tässä on elämäni nainen. Todellinen sielunkumppani, josta osoituksena ensimmäisenä jouluna toisillemme hankitut lahjat. Minä ostin hänelle sinisen pulkan ja hän minulle punaisen pulkan. Etenimme nopeasti suhteessa kihloihin ja lopulta naimisiin. Oli upeaa viettää aikaa ihmisen kanssa, joka rakasti ja jota sain rakastaa.

Yritimme pitkään ensimmäistä lastamme. Esikoisemme päätti lopulta vihdoinkin riemastuttaa arkeamme. Elämä muuttuu aina lapsen myötä. Vaikka aikaa toisillemme oli vähemmän, niin oli mahtavaa katsoa pienen ihmisen kehitystä yhdessä.

Me olimme vihdoinkin perhe.

Toinen lapsi syntyi muutaman vuoden päästä ja arki muuttui entistä kiireisemmäksi. Aikaa puolisolle ei juurikaan enää ollut. Meillä ei ollut käytännössä ollenkaan sellaisia vanhempia tai sukulaisia, kenelle lapsia olisi voinut viedä välillä hoitoon. Tai omaa mökkiä tai muuta pakopaikkaa, jonne olisi välillä voinut mennä vuorollaan huilaamaan. Meillä oli vain kiireinen arki, eikä enää aikaa toisillemme tai itsellemme.

Lisäksi esikoinen kärsi ikävästä häiriöstä, joka kiristi ilmapiiriä entisestään. Hymyä kasvoiltamme löytyi enää harvoin ja arkiset kosketukset ja toisen huomioimiset unohtuivat. Seksistä puhumattakaan. Saimme apua lapsellemme erinäisistä paikoista, mutta mikään ei tuottanut toivottua tulosta. Lopulta istuimme perheenä ja yksilöinä terapioissa omine ongelminemme.

Olemme saapuneet tähän päivään. Samanlaiseen päivään, joihin olen törmännyt jo lähes kahden vuoden ajan. Päivään, joka ei ole yhtään helpompi kuin edellinen. Olemme pohtineet eroa.

Olen pahimpina hetkinäni sanonut puolisolleni sellaisia asioita, joita ei saa enää pois. Olen yrittänyt etsiä vikaa hänestä, enkä itsestäni. Olen loukannut häntä ja pahoittanut hänen mielensä. Olen myös kehunut häntä. Hän on aina ollut upea nainen ja erinomainen äiti. Tässä järjestyksessä. Mutta mielestäni puolisoina me molemmat olemme epäonnistuneet.

Lähes jokainen on sitä mieltä, ettei lasten takia pidä olla yhdessä. Arvoasteikolla ensimmäisenä pitäisi tulla minä itse, sitten puoliso, sitten lapset ja lopulta työ. Lapsilla kuitenkin olisi hyvä olla vain yksi koti. Tämä tarkoittaa sitä, että jos menetän puolisoni, menetän myös lapseni. Kärjistettynä toki, näkisinhän heitä suunnilleen joka toinen viikonloppu.

Pelottaa.

Miksi tähän on tultu? Onko tässä vielä toivoa? Mitä tapahtuu jos eroamme? Huoli lapsista on suuri eli miten he kestävät mahdollisen eron? Miten minä, ex-vaimoni ja lapset pärjäämme taloudellisesti? Pää on täynnä sellaisia kysymyksiä, joihin en osaa vastata. En ole varma haluanko edes ottaa selvää.

En ole mikään nuori poika enää. Ajatuksiltani olen helposti innostuva, tunteella elävä nuorimies. Kalenteri kertoo minun kuitenkin olevan jo viidessäkymmenissä. En ole etsimässä uutta kumppania, siitä ei ole kysymys. Vaikka viihdyn itsekseni ihan hyvin, kaipaan kuitenkin toisen ihmisen rakkautta ja kosketusta.

Kaipaan.

Onko jo liian myöhäistä? Vai tuleeko minusta äkäinen ja katkeroitunut vanha mies?

Auttakaa ja kertokaa, miten te olette selvinneet elämän risteyskohdista ja millaisia valintoja te olette tehneet?”

X