Havaintoja parisuhteesta

Me olimme yhteinen iltapäivä

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

Iäkäs mies istui hiljaa keittiön pöydän äärellä olevalla penkillä. Hiljaisuuden rikkoi vain kahvinkeittimestä kuuluva porina, joka kertoi, että mies oli odottamassa kahvin valmistumista.

Kello oli tasan kaksi iltapäivällä.

Mies oli jäänyt leskeksi noin puoli vuotta sitten. Hän ehti olla naimisissa vaimonsa kanssa yli neljäkymmentä vuotta. Niihin vuosiin mahtui paljon. Jopa niin paljon, että mies ymmärsi vasta naisen kuoltua, että kuinka ymmärtäväinen hänen vaimonsa oli häntä kohtaan ollut. Välillä ehkä liiankin ymmärtäväinen.

Miehellä ja naisella oli monia arkeen liittyviä tapoja ja rutiineja, joita he varsinkin eläkkeelle päästyään toistelivat. Yksi tapa oli juoda päiväkahvi joka päivä tasan kello kahdelta. Neljänä päivänä viikossa nainen leipoi kahvin kanssa jotain leipomuksia, kunnes koitti päivä, jolloin hän ei enää kyennyt siihen.

Päiväkahvi oli silti aina kello kaksi.

Mies rikkoi hiljaisuuden sanomalla, että kahvi ei maistu enää samalta. Hetkeen on sekoittunut ikävän reunustama suru, joka muistuttaa häntä hänen juodessaan pöydän äärellä yksin kahvia. Joskus hän on haistavinaan tuoreen pullan tuoksun, niin kuin silloin, kun hän vaimonsa kanssa sai vielä juoda päiväkahvinsa yhdessä.

Neljäkymmentä vuotta hitsaa kaksi ihmistä yhteen. Vaikka heistä ei yhtä ihmistä koskaan tulekaan, niin heistä tulee yksi yhteinen koti ja arki, jonka sisällä elämä liikkuu yhteistä rytmiä. Jos tuosta yhteisestä maisemasta revitään toinen ihminen pois, maisema rikkoontuu peruuttamattomalla tavalla. Se ei ole enää sama maailma. Kuin puolet itsestä olisi hautautunut puolison mukana ja jäljelle jääneelle puolikkaalle ei löydä enää tarkoitusta. Edes kahvi ei maistu enää samalta.

Yhteisiä vuosia, yhteisiä muodostettuja tapoja ja yhteinen ihana elämä. Toisella aina sama puoli nukkua sängyssä. Samoja yhdessä katsottuja televisio-ohjelmia. Ruokakauppareissu kerran viikossa samana päivänä samaan kauppaan. Tekoja, joista tulee rutiineja. Rutiinit, jotka luovat pysyvyyttä ja turvaa. Yhteiset pienet hetket, jotka kirjoitettuna tuntuvat tylsiltä ja tavanomaisilta, mutta jotka koettuna ovat kuitenkin niitä elämän tärkeimpiä hetkiä.

Kuten miehelle ja naiselle kello kahden päiväkahvit. Lopulta mies ymmärsi kunnolla asian tärkeyden vaimonsa kuoltua. Kuinka hän toivoisikaan, että saisi vielä edes yhden kerran kokea yhteisen kahvihetken tuoreiden korvapuustien tuoksuessa taustalla ja vaimonsa hiljaisen hyräilyn kantautuessa hänen korviinsa. Koko elämä olisi taas yhdessä tilassa.

Mies toivoo kuolevansa itse keittiönpöydän äärelle. Hän toivoo, että kuollessaan hän jäisi paikoilleen ja että pöydän ääreen saapuisi hänen vaimonsa. Vaikka kuolema heidät erotti, niin ikuisuus palauttaisi yhteen. Hetkeen, jossa he olivat koko elämänsä ajan yhtä.

Kello kahden päiväkahvilla.

 

X