Havaintoja parisuhteesta

Meidän ei ole pakko elää loppuelämäämme väkisin yhdessä

17.2.2020 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Parisuhde tarvitsee toimiakseen työntekemistä. Ilman työtä parisuhde lakkaa olemasta. Ei parisuhde itsestään kasassa pysy, sen eteen pitää tehdä rajusti töitä. Ihmiset eroavat sen vuoksi, kun eivät ole valmiita tekemään työtä parisuhteensa eteen.

Työtä. Työtä. Työtä. Plaa, plaa, plaa.

Sen sanan me suomalaiset kyllä osaamme. Olemme niin protestanttisen työmoraalin voitelemia, että valitsemme mieluummin sydäntaudit ja kuoleman sen sijaan, että vähän hellittäisimme. Koska työtä pitää tehdä ja sitä pitää tehdä sielu ja sydän naarmuilla ja itseään säästämättä.

Kun olemme tehneet kahdeksan-kymmenen tunnin työpäivän, niin pääsemmekö sen jälkeen vapaalle? Ei tietenkään päästä, koska kotona meitä odottaa parisuhde, jonka eteen meitä käsketään tehdä hartiavoimin töitä.

Jos emme ole valmiita tekemään sen eteen töitä, niin syyttävä sormi osoittaa eronneita, koska ei ole käännetty jokaista kiveä ja kantoa ennen eroa ja ero on tehty aivan liian heppoisin perustein, koska näillä lakeuksilla hyväksytään eroon vain jämerä syy, kuten kuolemanvaara tai pahemmanluokan narsismi.

Kun on kerran Jumalan ja sukulaisten edessä luvattu, niin siinä sitten pitää pysyä. Ja siinähän pysytään. Vuosisadan rakkaustarinasta kaksi kolmasosaa kuluu hammasta purren ja puoliväkisin, koska parisuhteesta ja avioliitosta on tehty kuin elinkautinen, josta vapautuu vain puolison kuolemalla. Jos ei ole valmis tekemään onnellisen parisuhteen eteen töitä, niin toinen vaihtoehto on luovuttaminen ja tyytyminen vallitsevaan. Itselle selittäminen, että tällaista sen parisuhteen arjen pitääkin olla. Kolmekymmentä vuotta kestävää jatkuvaa maksalaatikkoa.

Ero ei ole vaihtoehto, koska kuten eräs viisitoista vuotta rakkaudettomassa avioliitossa elänyt nainen minulle kirjoitti. Hänen äitinsä on sanonut hänelle jo nuorena, että ainoa syy erota on pitkään jatkunut väkivalta tai vakava päihderiippuvuus. Se, että on onneton ja vailla kosketuksia ja seksiä parisuhteessaan, ei ole riittävän hyvä syy erota. Koska pitäähän ydinperhe lapsilla ympärillään olla. Menevät pilalle vanhempien erotessa. Niin on naisen äiti tyttärelleen tähdentänyt. Lasten on paljon mukavampi elää perheessä, jossa vanhemmat eivät rakasta toisiaan. Se antaa sellaisen mukavan pysyvyyden mallin ja opettaa, että ei elämää ole tarkoitettu onnellisena elettäväksi, vaan tyytymättömyydessä selviytymiseksi.

No niin. Palataanpa sitten siihen työntekemiseen. Voisiko se olla kuitenkin niin, että parisuhde, jonka eteen on tehtävä niin helvetisti töitä pysyäkseen kasassa, on lähtökohtaisesti parisuhde, jossa on kaksi toisilleen sopimatonta ihmistä? Yrittämässä jotain sellaista, joka ei suju luontevasti ja helposti, vaan pakottamalla. Minun parisuhdefantasioissani ja jopa realismissa toimivan parisuhteen tunnistaa siitä, että työtä ei tarvitse sen eteen niska limassa tehdä, koska se toimii helpommallakin tavalla, niin sanotusti luontevasti ja pakottamatta.

Parisuhteen pitää tuntua hyvältä ja siinä pitää olla hyvä olla. Parisuhteessa pitää olla enemmän päiviä, kun se on kivaa ja nautinnollista kuin päiviä, jolloin se on väkinäistä ja että sen eteen pitää ”tehdä töitä.” En halua kenellekään käyvän niin kuin eräälle tuttavalleni, jonka miehen kuoltua 84 vuoden iässä aloitti vasta elämästä nauttimisen. Koska sitä ennen kaikki aika oli mennyt siihen, että parisuhteen eteen piti tehdä töitä ja siltikin se tuntui pelkältä taakalta. Ei puolison kuolema voi olla vasta se vapauttava tekijä. Pitää voida uskaltaa erota ja päästää irti. Pitää osata kuunnella itseään, eikä vain muita.

Mitä edes tarkoittaa työntekeminen parisuhteessa? Minulle toimiva parisuhde tarkoittaa sitä, että ihminen saa siinä rakkautta, arvostusta, kosketuksia, seksiä, lohtua, turvaa, huomiota ja vapautta. Ei ne ole työtehtäviä, vaan se on rakastamista, joka tulee itsestään, kun vain rakastaa.  Meillä on vielä aivan liikaa rippeitä vanhasta tavasta määritellä parisuhde. Sen kuului kestää elämänmitan, oli siinä sitten rakkautta tai ei ollut. Tuo elämää tuhoava asenne parisuhteita kohtaan saa aikaan vieläkin seuraavan kaltaisia mielipiteitä.

Suora sitaatti:

Vanhempien pitäisi sitoutua perheeseensä pysyvimmin ja nähdä vähän vaivaakin suhteiden eteen. Se olisi todennäköisempää, kun laista poistettaisiin mahdollisuus erota ilman hyvää syytä ja yksipuolisesti.

Tämän minä sain silmieni eteen luettavaksi ja kommentti kirvoitti tämän blogitekstin. Lukija tulee ehdottaneeksi lakia, joka pakottaisi ihmisen pysymään parisuhteessaan, vaikka hän ei siinä haluaisi pysyä. Täydellinen aikahyppy suoraan 1950-luvun maailmaan, jota luojan kiitos ei ole enää olemassa.

Vaikka mielipide onkin järjetön ja kärjistetty, niin on ihmisiä, jotka elävät tuota ajatusta todeksi. Satoja viestejä seitsemän vuoden ajalta, joissa ihmiset kertovat elävänsä parisuhteessa, jossa eivät tahtoisi olla, mutta eivät uskalla erota, koska eroon ei ole riittävän hyvää syytä ja ammattilaiset huutavat vierestä, että pitää vain tehdä töitä enemmän suhteen eteen. Suhteen, joka on jo kuollut ja kuollutta ei enää takaisin elävien kirjoihin saa. Kun helpompi olisi vain yhdessä todeta, että ei tästä tule mitään, päästetään toisistamme irti.

Siinä valuu kahden ihmisen rakkauselämä hukkaan, koska mieleen on rakennettu ajatuskuvio, että parisuhteen kuuluu kestää elämänmitan. Semmoinen siitä sitten väkisin elämällä tuleekin, mutta ei sitä voi parisuhteeksi kutsua. Sekö on sitten se lasten onnellisuuden tae, että saavat elää lapsuutensa vanhempien kanssa, jotka eivät osoita toisiaan kohtaan mitään rakkaudellista? Me 70-luvulla syntyneet tiedämme, että mistä minä puhun.

Minä rohkenisin sanoa, että älkää tehkö niiden parisuhteittenne eteen vuosikymmeniä töitä, jotta se kestäisi sen elämänmitan. Ei sen tarvitse kestää, jos siinä ei ole enää mitään muuta kuin työntekeminen jäljellä. Hyvä ja onnistunut parisuhde voi olla mitaltaan aivan jotain muutakin kuin elämänmittainen. Ihmisellä on oikeus olla onnellinen ja erota, vaikka ei olekaan asunut vuosia yhdessä väkivaltaisen alkoholistin kanssa. Ei omalle elämälleen tarvitse pyytää toisilta ihmisiltä lupaa. Eikä elämää pitäisi tuhlata väkisin olemiseen ja pelkkään selviytymiseen.

Rakkaus on aivan liian arvokas asia tuhlattavaksi siihen, että jättää rakastamatta, koska rakastaminen vaatisi jostain vanhasta irti päästämistä ja tuntemattomaan hyppäämistä. Parisuhteen ei pidä olla mikään itseisarvo ja varsinkaan sitä ei voi määritellä vain yhdellä tavalla toteutettavaksi. Minä en tiedä, että onko sellainen elämänmittainen parisuhde edes mahdollista, mutta mitäpä sellaista edes miettimään.

Olisi tämä yksikin päivä tässä rakastettavaksi. Rakastaisi sen ihan aluksi.

P.S. Jos joku syyttää minua taas eromyönteisen tekstin kirjoittamisesta, niin hän on oikeassa. Tämä on eromyönteinen teksti. Omistettu 83 vuotiaalle ihmiselle, joka puolisonsa kuoltua ei ensisijaisesti surrut hänen poismenoaan, vaan iloitsi siitä, että sai vapauden vihdoin elää. Samalla hänen tarinansa toimikoon meille kaikille esimerkkinä. Itse saa oivaltaa syyn, että miksi.

Lue myös

Suosittelemme