Meidän naapurustoon ei kehitysvammaiset tule!

Pudasjärvellä kehitysvammaiset ihmiset tarvitsevat uutta ryhmäkotia. Heidän vanha kotinsa on niin huonossa kunnossa, että kehitysvammaisten ihmisten ja työntekijöiden pitäisi päästä talosta välittömästi pois terveysvaaran vuoksi.

Eivät pääse.

Uuden kodin rakennushankkeesta tehtiin valitus hallinto-oikeuteen ja ryhmäkodin rakentaminen on jäissä. Kehitysvammaisia ei haluta keskustaan asumaan. ( Lähde: Yle )

Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta kun vammaisia, tukea tarvitsevia lapsia, päihdeongelmaisia, turvapaikanhakijoita, liikuntavammaisia tai monia muita ryhmiä ei haluta naapurustoon asumaan. Keskiluokkainen unelma menee rikki ja paremmat ihmiset joutuvat näkemään elämää oman kulissin ulkopuolelta ja sielu menee palasiksi.

Sillä elämän pitää olla kuin sisustuslehden keskiaukeama. Kaunis, virheetön, mauton, hajuton, väritön ja saatanan teennäinen. Sitähän minultakin bloggarina viikoittain toivotaan. Miksi et kirjoita kauniita tarinoita rakkaudesta. Minä lakkaan seuraamasta sivustoasi, koska en halua lukea mistään, joka puhkaisee minun vaaleanpunaisen saippuakuplan. Ongelmaa ei ole, kun sen lakaisee maton alle piilon ja piilossa on kehitysvammaistenkin pysyttävä.

Niin kuin siellä parempien ihmisten kauniiden sisustusten kulissihelvetissä asiat olisivat millään lailla paremmin. Oman elämänsä tyhjyyttä ja ahdistusta voi toki tiiliseinien sisällä paeta ääritrimmatun vartalorääkin tai laatikkoviinin avulla. Liimata aamuisin teennäinen hymy kasvoille ja esittää elämää kuin huonosti käsikirjoitettua näytelmää ja siihen käsikirjoitukseen eivät kehitysvammaiset tai tukea tarvitsevat lapset kuulu, koska maisema menisi pilalle moisten huonoihmisten läsnäolosta. Illalla kosketuksenpuutteesta ladata Instagramiin kuva ihanasta perhearjesta, jotta edes jostain saisi huomiota. Sen jälkeen jeesustella sosiaalisessa mediassa siitä, että tasa-arvo kuuluu kaikille ja toisella kädellä kirjoittaa nimensä adressiin, jossa vastustetaan kehitysvammaisten ryhmäkodin rakentamista naapurustoon. Ah sitä tekopyhyyden lemua, joka leviää läpi koko kaupunginosan.

Tätini on vaikeasti kehitysvammainen. Hän on asunut lähes koko elämänsä kehitysvammaisille tarkoitetuissa ryhmäkodeissa. Muistan kun mummoni, hänen äitinsä, kävi lapsuudessa meillä usein hänen kanssaan. Muistan hänen ilahtumisensa esimerkiksi siitä, kun hän sai syödäkseen hyvää ruokaa. Voiko olla kauniimpaa kuin ilahtua elämän suomista pienistä kauniista asioista. Siinä se kauneuden syvin olemus piilee. Ei niissä viimeisen päälle sisustetuissa huoneissa, joiden tunnekylmyys ja valheellisuus saa ihmisen ottamaan kynän käteensä ja kirjoittamaan nimensä adressiin, jossa vastustetaan apua tarvitsevien sijoittamista naapurustoon, koska asuinalueen kotien arvo romahtaa.

Niiden kotien arvot ovat romahtaneet jo aikoja sitten ja sitä arvoa ei euroissa mitata.