Metsien mies

Isopappani taisteli sodassa ja selvisi sieltä hengissä. Pappani rakensi rakennusmestarina työurallaan kylällisen rakennuksia. Isälläni on taito korjata asia kuin asia kädenkäänteessä. Sanotaan, että menneet sukupolvet valuttavat tuleville sukupolville oppejansa. Tämän sukuhaaran kohdalla on sattunut ennen minua tukos.

Huomasin sen eilen illalla, kun yritin virittää lapseni huoneeseen taulua seinälle. Se ei sujunut ihan käden käänteessä. Sillä vauhdilla, jolla kiinnittelin taulua seinälle, olisi sota vieläkin käynnissä ja kylä pahasti kesken. Ehkä kaltaisteni taulunkiinnittelijöiden vuoksi surullisen kuuluisa Länsimetrokaan ei koskaan valmistu.

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun sain suoran palautteen tv-ohjelman tiimoilta. Näytän siinä kuulemma metsien mieheltä. Palautteessa on osuttu pahasti harhaan. Minulle tulee metsien miehistä mieleen ne oman elämänsä sankarit, jotka kalastavat ja metsästävät perheellensä pakastimen täyteen ruokaa. Arvostan suuresti. Minä olen heidän vastakohtansa. En ole metsien mies millään muotoa. Sillä aikaa, kun oikeat metsien miehet saalistavat metsissä saalistaan, niin minä seison kaupan leikkeleosaston edessä ja valitsen monista eri vaihtoehdoista itselleni sopivamman.

En kannata ajatusta, että tehdään sitä, mitä parhaiten osataan, koska silloin jää moni hyvä asia kokeilematta. Ihmisen pitää uskaltaa heittäytyä, tehdä sellaisiakin asioita, joissa ei koe olevansa hyvä. Ihmisen pitää uskaltaa mennä epämukavuusalueellensa, koska siellä tapahtuu suurin kasvaminen. Ei pidä tyytyä ja selitellä, pitää toimia.  Siksi minäkin edes yritän kiinnitellä tauluja seinään ja pitää poraa kädessä, vaikka siihen sopisi paremmin vispilä.

Jo vuosia sitten minulle kirjoitti mies, joka harmitteli sitä, että ei osaa ilmaista tunteitaan puolisoaan kohtaan. Hän kirjoitti, että hänet oltiin kasvatettu olemaan hiljaa ja tunteilematta. Hän alkoi opetella. Aluksi se oli hänen sanojensa mukaan kömpelöä, mutta hiljalleen harjoittelemalla hän alkoi tulla paremmaksi. Lopulta hän huomasi, että sanat tulevat jo ihan luonnostaan.  Ei ihminen opi, jos ei koskaan opettele. Niin se vain menee. Aivan samoin minä opettelen laittamaan tauluja seinään ja lamppuja kattoon, kivun kautta pienin askelin, kunnes eräänä päivänä huomaan, että olen siinä hyvä.

Kaikilla meillä on omat vahvuutemme. Se ei tarkoita sitä, että emme voisi opetella uusiakin asioita. Minä olen toistaiseksi parempi ilmaisemaan rakkautta sanoilla kuin remontoimalla. Jollakin toisella se menee toisinpäin. Sillä ei ole merkitystä, merkitys asuu siinä rakkaudessa, ilmaisee sen sitten millä tavalla tahansa.