Havaintoja parisuhteesta

”Miehelläni on rakastajatar jota vastaan en voi pärjätä”

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

Miehelläni on rakastajatar jota vastaan en voi pärjätä.

Minulla on ihanan rakas mies. Olemme olleet yhdessä useita vuosikymmeniä ja hän on aina ollut toinen puoliskoni, ystäväni, rakastettuni,sielun kumppanini.

Ennen jaoimme varmaankin kaiken arjestamme ja kävimme tuntikausien keskusteluja milloin mistäkin aiheesta. Siinä missä minä olen impulsiivinen höpsö, hän on tasapainoittava vakaa kallio. Viihdyimme toistemme seurassa ja viihdymme kai edelleenkin jos aikaa olisi.

Avioliittomme on ollut hyvä ja hyviä asioita on enemmän kuin huonoja. Olemme hitsautuneet vuosissa yhteen ja riitelemme pienistä asioista mutta isoista emme. Toki elämään on mahtunut ikäviäkin asioita,kellepä ei, mutta puheyhteytemme on aina säilynyt ja auttanut niiden yli.

Ongelmat eivät olleet sisällä avioliitossa vaan ulkona.

Seksi josta aina puhutaan, on meillä kantava voima, sillä vaikka joskus tauot venähtääkin (usein arjen väsymyksen tai kipujeni vuoksi) löydämme aina toisemme uudelleen. Tunnemme toisemme ja sillä puolella ei ole ikinä ollut tarvetta kuikuilla naapurin puolelle kummankaan.

Uskon puhuvani molempien suulla.

En osaisi kuvitella elämää ilman häntä ja uskon että hänkin sanoisi niin. Siellä missä toinen ajattelee, toinen lausuu sen ääneen. Luemme toistemme kehon kieltä ja joskus tuntuu että jopa ajatuksia ja epärehellisyys ei edes onnistuisi. (ei sitä kyllä harrastetakaan)

Kun lapset olivat pieniä, en huomannut niin paljon yksin jäämistäni, olihan minulla lapset ja omat työt ja touhuni.

Toki huomasin että työ vei paljon aikaa ja vapaa-aikoinakin aina löytyi joku autettava jossakin tai yhteisön töitä.

Useimmiten asioita ajateltiin siltä kannalta että mitä töitä on tai miten muut asiat hoituvat työtä estämättä.

Itse prioriteetteinani taasen on aina ollut lapset ja/tai perheen asiat ja hyvinvointi, työ sai aina jäädä kakkokseksi jos lapseni tai ystävänikin tarvitsivat minua.

Oli aika jolloin jouduin ottamaan vastuun asioista, työn ulkopuolella ja ilmoitin työnantajalle, että kun minun pitää mennä, minä lähden.

Onneksi oli ymmärrystä saatavilla.

Nyt vuosien jälkeen en ole enää työ-elämässä ja olen kotona ja huomaan olevani lähes aina yksin. Asun kaukana todellisista ystävistäni ja asuinpaikan alueella ei ole kuin yksi ystävä.

Itse vastaan omasta yksinäisyydestäni ja osaan tarvittaessa kyllä hakeutua pois ja keksin tekemistä, mutta se yksinolo josta puhun,on ikävää ja yksinäisyyttä avioliitossani. Kaipaan miestäni todella paljon. Kaipaan älyllistä ajatusten vaihtoa, riitelyä, kiivasta väittelyä, unelmista puhumista,haaveilua,läheisyyttä mille ei tunnu olevan enää aikaa. Tai se jää jonnekkin sivuun aivan kuin blogi kirjoituksessa, sinä kuljet siinä sivussa.

Silloinkin kun mieheni on kotona, hän on työmaailmassaan hyvin usein. Työporukoiden kanssa on omia vitsejä ja kännykkä laulaa viestiääniään alinomaan. Tai sitten hän on niin totaalisen uupunut, että nukahtaa samantien kun asettuu sohvalle. Ja hän on todella väsynyt. Se mitä meillä joskus oli, ei pääse esiin koska edes niitä pitkiä keskusteluja joita käytiin,ei jakseta enää käydä.

Henkinen väsymys fyysisen lisäksi on käsin koskettavissa. Ihminen katoaa jonnekin omiin maailmoihin vain jaksaakseen taas huomisen arjen. Tuntuu pahalta kun aamulla kuiskataan, en haluaisi tai jaksa mennä töihin.

Työpäivät ovat jo vuosia olleet käsittämättömiä. Kesälomia ei saa eikä niistä edes puhuta.

Puhutaan usein kellon ympäri päivistä. Ja koska palkkatyö vie kaiken arki ajan, viikonloput tehdään pakollisia omia töitä, joita ei usein edes ehdi tehdä, saatika jaksa ja jos ehtiikin, sekin on pois yhdessäololta. Kun tähän yhtälöön lisää vielä vastuuntuntoisen persoonan, ahkeran ja tarkan joka ei jätä työtään kesken huomiselle, paletti on valmis. Tätä ominaisuutta työnantajan on helppo hyödyntää. Ja se on huomattu.

Sosiaalista kanssakäymistä ei juurikaan ole. Kuten ei mitään omaa harrastustakaan. Arki-iltaisin ei mitenkään kykene, koska valveilla olo aika saattaa olla vain muutama tunti.

3h on aika normaali aika, ennenkuin jo taas täytyy viimeistään nukkua.

Koska haluan että hän saa levätä senkin vähän ajan mitä on,omassa kotonaan,ei istumassa taas autossa jonnekin päin, pysyttelemme suurimmaksi osaksi kotosalla. Autossa istumista hän saa tehdä jo muutenkin.

Työ on hyvin fyysistä ja raskasta ja olen alkanut pelkäämään, milloin kamelin selkä katkeaa.

Ja tässä vaiheessa tarkennetaan heille jotka väistämättä olettavat toista naista, että kyseessä ei ole ulkopuolinen henkilö, vaan kyseessä on todellakin rakastajatar TYÖ.

Aihe nostattaa meillä aina vahvoja tunteita, sillä siitä on kyllä keskusteltu paljon. Huoli jota esitän, ei tule kuulluksi. Ratkaisut joita esitän, eivät tule kuulluksi. Toiminnat joita esitän,eivät tule kuulluiksi. Tai kyllä ne kuullaan mutta ne eivät jotenkin herätä häntä tajuamaan mitä hän itse ja me menetämme. Että tuleeko päivä, jolloin tapahtuu jotakin joka pysäyttää tämän kujanjuoksun työn kanssa. Minua pelottaa mikä se voisi olla.

Ei hän tyhmä ole, hän ymmärtää kyllä kaiken mitä sanon. Tai huudan. Tai kiroan. Tai rukoilen.Mutta mikään niistä ei ole riittävästi, jotta hän vaatisi itse itselleen parempaa. Tai uskaltaisi huomata,että hän voi sanoa myös ei. Että hän uskaltaisi pitää puoliaan, sillä ei häntä niin tehdessään pois potkittaisi. Sillä siitähän se lähtee, omasta itsestä ei minun vaatimuksista.

Haluaisin että hän ymmärtäisi miten rakas ja korvaamaton hän on minulle. Elämä ilman häntä ei olisi mitään.

Miten tärkeä hän on perheelle. Miten paljon rikkaampaa elämää voisimme kaikki elää, jos hän vain pystyisi vaatimaan sen mikä hänelle jo lainkin mukaan kuuluu tai että lähes jokainen päivä ei olisi ylityöpäivä. Että puhelimen voi sulkea tai olla vastaamatta.

On työnantajan oma ongelma ja päätös ellei työntekijöitä ole tarpeeksi työmääriin nähden ja sen vuoksi vähistä imetään kaikki mehut mitä irti lähtee. Mieheni ongelma on se, että hän antaa sen tapahtua. Mutta työnantaja on myös todella huono ja välinpitämätön, sivuuttaessaan lakipykälät ja oman vastuunsa.

En kykene ymmärtämään miten itsestään uhraa niin suunnattomasti toiselle,vieraalle ihmiselle tai taholle kenelle ei ole mitään velkaa, joka on vain työnantaja.

Jonka vastuulla pitäisi olla työntekijän hyvinvointi jo ihan siksikin että saisi pitää terveen ja hyvinvoivan ja tuottavan työntekijän vielä myöhemminkin.

Että miten me omat rakkaat emme ole hänen listallaan ykkösinä. Tai ihan ykkösenä pitäisi olla hänen itsensä. Miksi mieheni antaa tämän tapahtua itselleen?

Ero, jota nykyisin ehdotetaan jokaiselle joka on epätyydyttävässä suhteessa,ei todellakaan ole vaihtoehto enkä ikimaailmassa eroaisi sen vuoksi, että jään toiseksi työlle. Päinvastoin teen kaikkeni jotta pääsen eroon siitä mikä estää häntä ja meitä elämästä täyttä elämää.

Erotessa hänelle ei jäisi kuin työ joka lopulta tappaisi hänet. Ellei fyysisesti niin ainakin henkisesti.

Tiedän että tämä aihe koskettaa varmasti muitakin. Miehet onneksi ovat jo hieman heränneet puhumaan jaksamisesta ja hyvinvoinnista, mutta edelleen on paljon kesken.

Ehkä tämän kirvoittamana saan joitakin uusia vinkkejä miten lähestyä tätä asiaa. Ehkä joku samanlainen mies osaa valaista minulle mitä vielä voisi tehdä. Tai jopa herää ennenkuin on samassa jamassa.

Sen tiedän että itse en aio luovuttaa tämän edessä. Olen kohdanut paljon isompiakin vastoinkäymisiä kuin tämä, mutta totisesti tämä on hankalin, koska tämä liittyy elämisen perusasioihin.

Niin… joskus ajattelen että toinen nainenkin voisi olla parempi, sillä työtä vastaan taistoa en ehkä kykene voittamaan. Yritän kyllä edelleen.”

X