”Mieheni on alkoholisti, mutta rakastan häntä”
”Mieheni on alkoholisti.
En osaa selkeästi ajatella mistä aloittaisin. Yhdessä ollaan oltu vajaa kymmenen vuotta ja siitä naimisissa seitsemän. Ensimmäiset pari vuotta oli ihanaa ja hän huomioi minut, osti kukkia ja puhui kauniisti. Tuntui että en ollut ansainnut koko onnea.
Pikkuhiljaa kuitenkin olut ja alkoholi alkoi salakavalasti hiipiä meidän kotiin. Ja tähän huomio, että kyllä itsekin tykkään silloin tällöin ottaa muutamat siiderit, mutta voin olla myös ilman. Alkoholin myötä alkoi myös nimittely ja haukkuminen. Ennen olin ollut seksikäs pikkuvaimo, nyt huomionkipeä huora.
Seksiä meillä ei juurikaan ole, sekin väheni alkoholin myötä. Kaikki kiinnostus on oluessa. Useita kertoja olen vihjaillut ja sanonut myös suoraan, että mua panettaa mutta ei sillä ole ollut mitään merkitystä. Tiedän olevani hyvännäköinen ja seksikäskin nainen ja saan kyllä huomiota muualta, mutten siltä jolta sitä haluaisin, omalta mieheltä. Pari kertaa olen ollut itsekäs ja hakenut sen tyydytyksen muualta. Miksen voisi jos hän ei näe minua ja tyydyttää vain omat halunsa, juomisen?
Lisään tähän vielä että vituttaa suunnattomasti se että en voi ajatellakaan että tehdään jotain pariskuntana koska en voi hetkeäkään luottaa siihen että hän olisi selvinpäin tai ajokunnossa.”
Ja kuitenkin, rakastan häntä, en vain halua elää näin.”
Kommentit
Raittiina alkoholistina tämä aihe on hyvinkin tuttu…Oman alkoholismin lisäksi yritin rakastaa toista samanlaista ehjäksi huonolla menestyksellä…Nyt takana pian 5 vuotta ilman alkoholia.
Muutama karu fakta on hyväksyttävä. Ensinnäkin: päihdeongelmainen ei lopeta käyttöä, vaikka kuinka vieressä yrittäisi pyytää, anella, raivota…Mikään ei auta. Ei edes se rakastaminen ehjäksi, koska se ei yksinkertaisesti onnistu. Useimmiten addikti ”oikeuttaa” oman käytön sillä, et vieressä on huudettu tms. Tähän käy mikä tahansa syy, kunhan se antaa mahdollisuuden paeta sitä omaa addiktiota ja sen aiheuttamaa syyllisyyttä. Mahdollistaminen on pahinta, mitä läheinen voi tehdä – se on karhunpalvelus addiktille. Eli ei rahaa, siksi muutettavia tavaroita, selittelyä pomolle tai muuta vastaavaa. Tästä saadaankin aasinsilta seuraavaan juttuun: Addikti tietää, että se käyttö ei ole normaalia, mutta ei myönnä ongelmaa. Koska jos sen myöntää, se on käsiteltävä ja sen seurauksista on otettava vastuu. Tähän liittyen: päihdeongelmainen ei juo/käytä huvikseen tai kiusallaan. Jossain vaiheessa siitä päihteestä tulee pakko, jossa ei ole mitään hauskaa – pikemminkin päinvastoin. Mitä pidempään käyttää, sitä pahempi se syyllisyys on ja sitä on paettava – mihinkäs muualle kuin siihen päihteeseen. Addiktion vallassa olevan ajatus pyörii ainoastaan päihteessä ja sen saamisessa, mikä voi johtaa moraalisesti ei-niin-hyväksyttäviin tekoihin, jopa laittomuuksiin. Tässä vaiheessa muistutuksena, että päihteet vaikuttaa keskushermostoon ja se riippuvuus on sekä psyykkistä että fyysistä, eli päihde määrittää todella pitkälti addiktin toimintaa ja päätöksiä. Se ajattelu ei ole tervettä – tämä ei kuitenkaan oikeuta esim. rattiin lähtemistä päihtyneenä, tämän kaltainen käytös on aina väärin. Viimeinen juttu – jokaisella addiktilla tulee joskus se pohjakosketus. Jollekin se on vankila tai psykiatrinen osasto, jotkut (kuten itse) tajuaa oman tilanteensa ja hakee apua, jotkut tulee uskoon – ja osalle se tulee eteen vasta hautausmaalla hautakiven alla. Tämä on se vaihe, jossa addikti itse alkaa haluta päihteestä irti ja on valmis tekemään töitä sen eteen. Tätä ennen toipumista ei tapahdu.
Päihdeaddiktin läheiselle suosittelen joko nimettömien läheisten ryhmää tai muuta psykiatrista apua. Päihteet on aina ”virtahepo olohuoneessa”, eli asia, jonka olemassa olo tiedetään, mutta siitä ei puhuta. Läheinen sairastuu helposti läheisriippuvuuteen siinä rinnalla ja ilman sen käsittelyä siitä ei pääse irti.
Kommentit
Näin se on. Kuningas alkoholi on useimmin paras kaveri. Puoliso tarvitsee kuskin, terapeutin ja ikuisen kuuntelijan vanhoille jutuille. Mukavaa kun joku tekee ruoatkin valmiiksi kun krapulassa sattuu olemaan nälkä. Ja sitten taas voi juoda lisää. Alkoholisti ei näe omassa käytöksessään mitään väärää, pääasia että on mukavaa.
Ei hänelle pidä sitä ruokaa tehdä. Eikä mahdollistaa millään muullakaan tavalla.
Raittiina alkoholistina tämä aihe on hyvinkin tuttu…Oman alkoholismin lisäksi yritin rakastaa toista samanlaista ehjäksi huonolla menestyksellä…Nyt takana pian 5 vuotta ilman alkoholia.
Muutama karu fakta on hyväksyttävä. Ensinnäkin: päihdeongelmainen ei lopeta käyttöä, vaikka kuinka vieressä yrittäisi pyytää, anella, raivota…Mikään ei auta. Ei edes se rakastaminen ehjäksi, koska se ei yksinkertaisesti onnistu. Useimmiten addikti ”oikeuttaa” oman käytön sillä, et vieressä on huudettu tms. Tähän käy mikä tahansa syy, kunhan se antaa mahdollisuuden paeta sitä omaa addiktiota ja sen aiheuttamaa syyllisyyttä. Mahdollistaminen on pahinta, mitä läheinen voi tehdä – se on karhunpalvelus addiktille. Eli ei rahaa, siksi muutettavia tavaroita, selittelyä pomolle tai muuta vastaavaa. Tästä saadaankin aasinsilta seuraavaan juttuun: Addikti tietää, että se käyttö ei ole normaalia, mutta ei myönnä ongelmaa. Koska jos sen myöntää, se on käsiteltävä ja sen seurauksista on otettava vastuu. Tähän liittyen: päihdeongelmainen ei juo/käytä huvikseen tai kiusallaan. Jossain vaiheessa siitä päihteestä tulee pakko, jossa ei ole mitään hauskaa – pikemminkin päinvastoin. Mitä pidempään käyttää, sitä pahempi se syyllisyys on ja sitä on paettava – mihinkäs muualle kuin siihen päihteeseen. Addiktion vallassa olevan ajatus pyörii ainoastaan päihteessä ja sen saamisessa, mikä voi johtaa moraalisesti ei-niin-hyväksyttäviin tekoihin, jopa laittomuuksiin. Tässä vaiheessa muistutuksena, että päihteet vaikuttaa keskushermostoon ja se riippuvuus on sekä psyykkistä että fyysistä, eli päihde määrittää todella pitkälti addiktin toimintaa ja päätöksiä. Se ajattelu ei ole tervettä – tämä ei kuitenkaan oikeuta esim. rattiin lähtemistä päihtyneenä, tämän kaltainen käytös on aina väärin. Viimeinen juttu – jokaisella addiktilla tulee joskus se pohjakosketus. Jollekin se on vankila tai psykiatrinen osasto, jotkut (kuten itse) tajuaa oman tilanteensa ja hakee apua, jotkut tulee uskoon – ja osalle se tulee eteen vasta hautausmaalla hautakiven alla. Tämä on se vaihe, jossa addikti itse alkaa haluta päihteestä irti ja on valmis tekemään töitä sen eteen. Tätä ennen toipumista ei tapahdu.
Päihdeaddiktin läheiselle suosittelen joko nimettömien läheisten ryhmää tai muuta psykiatrista apua. Päihteet on aina ”virtahepo olohuoneessa”, eli asia, jonka olemassa olo tiedetään, mutta siitä ei puhuta. Läheinen sairastuu helposti läheisriippuvuuteen siinä rinnalla ja ilman sen käsittelyä siitä ei pääse irti.