Miessynnytys 2.0.

Se alkoi puhelinsoitosta.

Nyt kannattaisi lähteä tulemaan.

Kello oli vähän yli kolmen aamuyöstä.

Siirto osastolta kohti synnytyssalia oli alkanut.

Pyyhin unikuolan kasvoiltani.

Ajoin lujaa. Muutamaa punaista päin.

Ei aamuyöllä liiku kuin taksit ja sarjamurhaajat.

Eivätkä hekään punaisiin valoihin jää. Taksit edes päivällä.

Enpä tiennyt siinä ajaessani, että olisin minä niihin valoihin voinut pysähtyä.

Vauvan syntymään olisi vielä 21 tuntia aikaa.

Olisi saanut olla harvinaisen pitkät punaiset.

 

Vaimo oli jo mukavissa ilokaasuissa.

Osastolla oli alkanut hetimmiten tarjoilu.

Ajattelin aloittaa mukavalla vitsillä.

Käytkö täällä useinkin.

Näyttäisi, että olet ilokaasuillut itsesi helpoksi.

Tarjoilija, yksi samanlainen.

Pidin sanani vielä sisällä.

Synnytysvalmennuksessa miehille on kaksi tärkeää sääntöä.

Pysy poissa tieltä ja puhu mahdollisimman vähän.

Soveltuu myös huonohenkiseen avioliittoon.

 

Minulle oli varattu penkki siihen sängyn viereen.

Se oli kovin epämukava.

Mietin, että sanoisiko hoitajalle, että tuoli sattuu vähän pakaroihin.

Olisiko pehmeämpää.

Tyydyin kuitenkin. Ei kai tähän pitkään enää menisi.

Olinhan katsonut Titanic-elokuvankin surkeilla penkillä. 

Siihen verrattuna tämä tuska tuntui selvästi pienemmältä. 

 

Vaimo kiinnitettiin sellaiseen vehkeeseen.

Sen avulla kuuli vauvan äänet.

Kohinaa sieltä lähinnä kuului.

Mieleeni tuli radio, josta ei löydy kanavaa kohdalleen.

Tunnin välein kävin alakerrassa soittelemassa. Salissa ei saanut.

Annoin väliaikatilanteita. Viisi senttiä auki.

Muistin samalla, että olin kaverille kolmekymmentä senttiä auki.

Kahvista. 

 

Vaimo sanoi sellaisen pitkän ilokaasutujauksen jälkeen, että tuntuu kuin olisi yökerhossa.

Minä kysyin, että laitetaanko Spotifysta Lady Gagaa tulemaan.

Säälittävä, huomiota hakeva mies olisikin jo paikalla.

Ilokaasun jälkeen siirryttiinkin kovimpiin aineisiin.

Vaimon selkään tökättiin piikki. Oli tuska niin kova.

En tiedä johtuiko tuska supistuksista vai läsnäolostani.

 

Se auttoi. Alkoi vaimolla tehdä mieli piimää.

Pyysi minua hakemaan jostain.

Muistatteko sen ajan, kun miehet olivat vielä kunnon miehiä.

Metsästivät biisoneita perheelleen. Käsin.

Vuoden 2017-mallia oleva mies lähti metsästämään vaimolle piimää.

Ja palasi tyhjin käsin synnytyssaliin.

Ei saa moderni mies metsästettyä edes piimää. Biisoneista on turha edes puhua.

Pelottaa jo kuvista katsoa.

Hoitaja teki sen puolestani. Haki piimää. Tunsin itseni merkityksettömäksi.

 

Piimän juotuaan vaimon alkoi tehdä mieli pehmistä.

Ja taas lähti moderni metsästäjämies saalistusmatkalle.

Ihana onnistuminen. Kahviossa myytiin pehmiksiä.

Otin metsästysaseeni, eli kankaisen hippikukkaron esille.

Ostin kaksi. Toisen söin itse jo hississä.

Join samalla kahvin. Vaahdotetulla maidolla. 

Sanoin, että hyvin ehtii vaahdottaa, vasta kuusi senttiä auki. 

Mansikkavana valui leuastani kuin biisoninveri palattuani synnytyssaliin.

Mies on saalistaja jopa synnytyssalissa olleessaan.

 

Kivut pahenivat. Supistuskäyrät sojottivat monitorissa kuin talvisodasta palaavan libido.

Siinä vaiheessa mieleeni tuli väkisin termi epäreiluus.

Miten sellaisesta pienestä 32 sekuntia kestäneestä hätäisestä kesäpanosta syntyykään tuollainen kymmenien tuntien tuska.

Mitä jos se olisikin tasavertaisuuden vuoksi toisinpäin.

Että se raskauden käytäntöönpano kestäisi sen 32 tuntia ja synnytys 32 sekuntia.

Siinä mies tuskissaan imisi välillä ilokaasua ja selkään annettaisiin puudutusta.

Aamuvuoro vaihtuisi iltavuoroon ja iltavuoro yövuoroon.

Välillä miehelle tuotaisiin piimää ja pehmistä ja eikun taas hommiin.

Nainen yrittäisi kannustaa ja kertoilisi huonoja vitsejä.

Työntää, työntää, kyllä jaksaa.

Näyttäisi, että on laskeutunut jo ihan alas asti.

Viimeinen riuhtaisi ja sitten helpottaa.

Ja niin mies huutaen työntäisi. 

Jos voimat alkaisi loppua, niin autettaisiin imukupilla.

 

Niin kuin kävi oikeassa synnytyksessä.

Kello oli lähelle puoliyö.

Synnytys oli kestänyt pian 32 tuntia.

Ponnistusvaihe puolitoistatuntia.

Synnytyssaliin alkoi lapata porukkaa kuin mummoja K-marketin kahvitarjoukseen.

Siellä oli muutama lääkäri ja joukko hoitajia.

Väenpaljoudesta päättelin, että olisikohan huoneeseen tulleet myös sairaalan vahtimestari, talonmies ja joku väärään huoneeseen eksynyt tyyppi.

Sen jälkeen esille otettiin imukuppi.

En ollut sellaiseen ennen törmännyt. Kuvittelin sen sellaiseksi pieneksi ja vaaleanpunaiseksi.

Ei se ollut sellainen kuvitelmankaltainen.

Enkä ole sen jälkeen uskaltanut juuri silmiäni sulkea, koska imukuppimuisto.

Tiedän, että se menee kyllä ohi.

Koska meni sekin muisto ohi, kun näin kerran Tauskin livenä.

Elämä vaatii vain aikaa ja kärsivällisyyttä ympärilleen.

 

Perjantai vaihtui lauantaiksi.

Kolmen minuutin kuluttua oli maailmaan saapuva tyttö.

Pieni punatukkainen ihme.

Sen pienet sormet tarttuivat etusormeeni.

Kosketus, joka värjäsi maailman valolla ja rakkaudella.

Tuntui kuin vihan ja sodan äänet maailmasta olisi ainakin hetkeksi tauonneet. 

Kuului vain pieni vaimea itku. 

Nousi halu suojella kaikelta pahalta. 

Kohta nousisi uusi aamu. 

Kevät.