havaintoja parisuhteesta

”Mietin, luovunko miehestä vai elämäni tärkeimmästä haaveesta tulla äidiksi”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

”Lähdin reilu vuosi sitten suhteesta, jota ei lopulta oikeastaan edes ollut.

Aluksi kylläkin oli suuret ja ihanat puheet siitä, miten mies veisi minut vihille ja miten perustettaisiin perhe. Mies jaksoi nähdä vaivaa minun huomiotani saalistaessaan ja nauroi, nauratti, puhui ja kuunteli. Ja minä hurmaannuin ja ihastuin, kun ajatukset tulevasta olivat hänellä ja minulla niin samansuuntaiset. Ajattelin, että näin on hyvä.

Pakkasin parin vuoden päästä oman elämäni muuttolaatikoihin ja muutin miehen luokse. Odotin kosintaa, seuraavia askeleita suhteessa… Vaan enää ei miehen tarvinnutkaan saalistaa: puhuva ja pussaava mies hakeutui pienenpienin askelin omaan poteroonsa sen sijaan, että olisi hakeutunut kanssani elämässä eteenpäin. Oikeastaan koskaan hän ei vuosien varrella minua päästänyt täysin lähelleen, vaan olin ikäänkuin odotusaulassa toivoen, että vielä se ovi avautuu kun jaksan ja maltan.

Aina kyllä löytyi aikaa kylän miesten kanssa kahvitteluun, penkkiurheilulle tai muulle hänen mittakaavassaan tärkeälle, mutta minulle ei. Se, mistä puhuttiin oli arkipäiväiset pakolliset asiat, muutoin ei poteron ja minun välillä ollut ääniyhteyttä. Kelpasin työhommiin kaveriksi, mutten koskaan oikein muuksi. Mutta minä silti odotin ja toivon. Luovuin tarpeestani päästä nukahtamaan kainaloon, saada suukkoja, tulla halatuksi, edes kädestä pidellyksi, kun miehelle se mikään ei ollut enää luontevaa. Seksiä oli yhä harvemmin ja harvemmin, vaikka itselleni se olisi ollut tärkeää. Turha nähdä vaivaa, sillä saalis oli jo häkissä.

Parhaat yhteiset hetket olivat niitä, kun vapaalle lähdettiin ja miehen kaveripiiri tuntui minusta pitävän. Silloin olin miehellekin näkyvä, edes silloin tunsin että vähän kelpasin.

Aloitettiin talonrakennus, siitä piti tulla yhteisten haaveiden täyttymys terasseineen ja lastenhuoneineen. Projekti venyi, mies uupui, tuli monenlaisia huolia. Yritin häntä tukea niin hyvin kuin voin, mutta hän ei huolinut apua. Miehen oman poteron seinät kävivät entistäkin paksummiksi ja korkeammiksi. Edes yhteisten ystävien väliintulot eivät miestä saaneet heristeltyä, ei ollut miehestä käytöksensä muuttajaksi ja avaamaan minulle ovea luokseen. Ehkä en vain enää osannut olla sellainen kuin mitä hän minusta toivoi – muttei saanut aikaiseksi tai raaskinut lopettaa suhdetta.

Sen verran kuitenkin myöntyi, että yhteisellä sopimuksella jätin ehkäisyn pois. No, samalla loppui myös seksi lopullisesti.

Sitten aikanaan putosi pommi: hän totesi tiedotusluonteisesti, että ei hän lapsia halua, oli päättänyt niin jo kauan sitten.

Minusta se olisi ollut asia, josta olisi pitänyt yhdessä keskustella tai ainakin minulle kertoa heti, kun päätös on tehty eikä sitten joskus, kun se sattuu tulemaan puheeksi. Päätöksen jälkeenkin hän oli edelleen uskotellut minulle rivien välistä, että lapsia yritetään sitten aikanaan.

Maailmastani katosi pohja. Mietin, luovunko miehestä ja talosta vai elämäni tärkeimmästä haaveesta tulla äidiksi. Olin hajoamispisteessä henkisesti.

Sitten jo kohta selvisikin, että mies visertelee entisen seurustelu-flirtti-minkälie naispuolisen kaverinsa kanssa. Hänelle kyllä riitti lämpimiä sanoja, hymyjä, silmäniskuja ja huomiota, mutta minulle ei. Jopa julkisesti ilkesi viserrellä sillä seurauksella, että minulta puolitutut tulivat kysymään emmekö olekaan enää yhdessä.

Pistin miehen tilille, hän lupasi muuttua, totesi, että ex-hoito ei tarkoita mitään. Uskoin taas, annoin anteeksi, yritin vielä.

Kunnes myöhemmin totesin, että mikään ei ollut muuttunut kuin korkeintaan huonommaksi. Ja mies narahti jälleen visertelystä. Totesin, etten siedä tällaista elämää missä olen kuin kodinkone: otetaan esille vain silloin, kun sille on käyttöä. Muut ajat sain ainoastaan luvan olla olemassa yhteisessä kodissa, viereisellä sohvalla tai saman sängyn toisella laidalla, mutta tuntemattomana ja visertelyt voisi aina hoitaa muualla. Sanoin, että haluan erota. Mies totesi, että jos lähden, hän riistää henkensä. Että hänellä ei ole mahdollisuuksia selvitä taloudellisesti jos lähden. Viimeistään sillä hetkellä mies teki minusta panttivankinsa.

En saanut lähtöpäätöstä puristettua. Mutta itsestäni oli mennyt jotain perinpohjaisesti rikki. Enää en edes oikeastaan välittänyt yrittää ja toivoa, kun siihen en vastakaikua ollut näiden pitkien yhteisten vuosien aikana saanut. Miksi turhaa vielä? Lopulta asia kypsyi. Tein päätökseni, ilmoitin sen miehelle: en halua enää tätä, en ikinä enää halua olla itsestäänselvyys. Hankin asunnon, mies lupasi kuun ja tähdet taivaalta, lupasi yrittää, lupasi muuttua. En kuitenkaan kyennyt ottamaan mitään sitä vastaan — toisaalta ei miehen käytös muuttunut millään tavalla erilaiseksi kuin mitä se siihen saakka oli ollut. Pakkasin omaisuuteni, hyvästelin vanhan osoitteen, uusi elämä toivotti minut tervetulleeksi ja totesin, että vihdoin happi virtaa keuhkojen perukoille saakka.

Taas luotin ja toivoin mieheltä edes sen verran selkärankaa, että lunastaisi minut ulos rakenteilla olevasta talosta kuten oli yhteisesti ennen projektiin ryhtymistä sovittu. Vähänpä tiesin: eipä tietenkään lunastanut. Yhä, melkein 1,5 vuotta eron jälkeen asiat ovat sopimatta ja mies pitää minua yhä panttivankinaan, tällä kertaa taloudellisesti. Tämä on kaiketi hänen viimeinen keinonsa tehdä tiettäväksi, miten tyhjänpäiväisiä minun tarpeeni ovat. Siinä hän onnistuu hienosti: oma elämäni on pysähdyksissä, sillä minulla ei ole resursseja tehdä mitään isoja päätöksiä ennen kuin tiedän, milloin saan minulle kuuluvan talonpuolikkaan realisoitua.

Entisille yhteisille ystävillekin on kaiketi puhuttu valeita, sillä heille olen lakannut olemasta olemassa, vaikka eron koittaessa heiltä ymmärrystä päätökselleni sainkin. Henkinen jaksaminen on ihan lopussa ja taitaa kehokin olla antamaisillaan periksi, kun terveyskin on sen verran reistaillut.

Minä toivon, että eräänä päivänä lakimiesten armeija onnistuu meikäpanttivangin vapauttamaan. Ja toivon, että uudelleen enää koskaan en mihinkään vastaavaan ansaan astu itse tai että siihen ei astu kukaan muukaan. Mielummin miinaan, muttei panttivangiksi. Hidas kituminen sattuu lopulta nopeaa räjähdystä enemmän, minä jos joku sen tiedän.”

Lue myös

X