”Mihin sitä tästä lähtisi?”

Se oli joku yhdeksänkymmenluvun kesistä. Menin kesätöihin mansikkatilalle. Kuvitelmani oli mennä poimimaan mansikoita, mutta kuvitelmani osuivat harhaan. Tilan isännän ymmärrettyä, että minulla oli tuore ajokortti, hän teki minusta kuskin. Aamuisin lähdimme viemään lähikaupungin torille mansikoita myytäväksi ja illaksi tulimme takaisin. Kuskin hän tarvitsi siksi, koska päivän hän vietti kaupungin baareissa, jossa hän joi itsensä tukevaan humalaan. Sinne meni päivän mansikoista tulleet tienestit kaupungin kantabaareihin.

Varsinaisen työn ja työnjohtamisen mansikkatilalla teki isännän vaimo. Hän teki aivan kaiken, mitä tilan hoitaminen vaati. Vaimo ahersi, mies joi. Joka päivä sama kuvio. Aamulla lastattiin auton kyytiin mansikkalaatikoita ja krapulainen isäntä, joka usein jo ennen torille pääsyä kuskattiin aamulla auki olevaan baariin. Baarissa kuuntelin miehen känniavautumista. Siitä kuinka kotona akka valittaa kaikesta. Helpompi olla poissa jaloista, niin saa olla rauhassa. Siitä kuinka mansikoista tuleva tulo vähenee vuosi vuodelta ja bisnes alkaa olla kannattamatonta. Sitä se mies siinä kännissä puheli, samalla kun hänen vaimonsa hoiti kaiken työn heidän yhteisellä tilallaan.

Olin juuri täyttänyt kahdeksantoista ja minulla oli tyttöystävä. Hän oli päivät siellä mansikkatilalla poimimassa mansikoita sinä aikana kun minä istuin isännän kanssa baarissa ja kuuntelin puhetta jota en olisi halunnut kuulla. Mies paasasi siitä, kuinka emäntä ei ymmärrä. Kahdenkymmenen vuoden avioliiton vuosista he olivat nukkuneet yhdeksäntoista vuotta eri huoneissa. Vaikka olin itse seurannut koko elämäni vanhempieni parisuhdetta, joka olisi pitänyt osata lopettaa, niin tämä meni kaiken ymmärryksen yli.

Mies kohteli vaimoaan kuin märkää rättiä. Vaimo purki pahaa oloaan valittamalla miehelle kaikesta. Niin myötä kuin vastamäessä oli ollut vastamäkeä viimeiset yhdeksäntoista vuotta. Pari silti liimautuneena avioliittoonsa. Toinen juoden itseään hengiltä ja toinen katkeroituen.

Neljäntenä päivänä en enää osannut olla hiljaa. Kysyin humaltuvalta isännältä, että miksi te olette yhdessä? Eikö olisi helpompaa päästää irti? Vastaus oli tuttu. Mies totesi, että mihin sitä enää tässä iässä lähtisi? Tyttöystävälleni annoin tehtäväksi kysyä samaa tilan emännältä. Hän ei uskaltanut. Ehkä hän olisi vastannut saman vastauksen. Niin kuin se olisi iästä kiinni pelastaakseen itsensä tuholta.

Viidentenä päivänä, joka oli perjantai, mies riitautui baarissa. Hän yritti väkisin kähmiä erään pöytäseurueen pubiruusua. Seurueeseen kuuluva mies riuhtaisi isännän kädestä lattialle. Minä sanoin itseni irti. Viimeiseksi työkseni kuskasin isännän takaisin mansikkatilalleen. Pelkäsin, että jos en tekisi sitä, hän ajaisi itse. Illalla sanoin tyttöystävälleni, että meille ei koskaan sitten käy samalla tavalla. Jos emme enää rakasta, niin eroamme ennen kuin on liian myöhäistä. Erosimme muutaman vuoden kuluttua.

Nykyään kuulee usein kauhisteltavan avioerojen määrää. Me nykyihmiset emme kestä vastoinkäymisiä vaan eroamme heti kun on ”vähän vaikeaa”. Ennen kaikki oli toisin ja paremmin. Kestettiin niitä huonojakin hetkiä. Sitä kun kerran luvattiin Jumalan edessä tahtoa, niin sittenhän sitä jumalauta tahdottiin. Avioliitto kun on ensisijaisesti tahdon asia. Rakkaudesta ei niin väliä. Mansikkatilan aviopari oli yksi niistä, jonka kuolema vasta erotti.

Voi kun jokin muu olisi erottanut yhdeksäntoista vuotta aikaisemmin.