Havaintoja parisuhteesta

”Mikä mussa on vikana kun sä et halua nähdä mua”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Hei äiti, pienenä mun lempiväri oli vihreä ja punainen. Molempia yhtä paljon, koska sun lempiväri oli vihreä ja isän punainen, molempia yhtä paljon ettei teille kummallekkaan tulisi paha mieli.

Vieraat sanoo että ”voi ku mun kotona ei oo yhtään turhaa krääsää” , johon vastaan että ”siksi että on helpompi siivota”. Vain minä tiedän oikean syyn. Syy on se että yksi mun harvoista muistoista susta on se että sinä laitoit koristeita joka paikkaan, seinässä ei semmosta naulanreikää eikä tasolla niin täyttä paikkaa ollut jonne et olisi koriste-esineitä tai sinitarralla muovikukkia laittanut. Ja mä en halua olla niinkuin sä.

Asuin jo sijaisperheessä mutta jostain syystä lähdin eskariin isän luolta, jossa myös sinä olit käymässä. Puin aamulla vastahakoisesti sitä helvetin rumaa, rätisevää villapaitaa päälleni joka nosti tukan pystyyn ja jos sen puki pimeässä, näkyi kipinöitä, ja yritin pyytää ettei tarvitsisi mennä kouluun. Ei mulla koulua vastaan mitään ollut, tein sen siksi koska tiesin että kun palaan en näe sua taas määrittelemättömän pitkään aikaan. Ja olin oikeassa. Olit kuitenkin siivonnut mun koulupöydän ja taikonut sen täyteen niitä vitun koristekissoja, mä pidin sen tosi kauan siistinä, ettei sulle tulis paha mieli. Sä lupasit että odotat mua kun tuun koulusta, mut senkin lupauksen sä petit. Ja tuskin edes tajusit mitä teit.

Näin sua tosi harvoin, lupasit usein tulla sijaskotiin mua kattomaan mutta sua ei näkynyt. Soitit meidän faksipuhelimeen ja kerroit olevasi tulossa, mä siivosin koko meidän ison talon kun ootin sua ja voi kun saisin sen tunteen sun viinanpolttamaan sydämeesi mikä pienelle tytölle tuli kun olin saanut ison siivouksen tehtyä ja istuin lukkojen takana yläkerran vessassa kun et tullut, taaskaan. En itkenyt, koska se olis ollu säälittävää. Mut siellä vessassa mä istuin, lukemattomia kertoja, ja mietin mikä mussa on vikana kun sä et halua nähdä mua.

Sä annoit mulle aina jotain kun mä näin sua, jotain paskasia vanhoja koruja tai ponnareita joita löysit maasta. Tai sit pieniä vanhoja pehmoleluja, nekin niin paskasia ja rikki ettei niistä tiennyt mitä ne oli joskus esittänyt. Mut ne oli mun aarteita. Ne tuoksu sulta. Viinalta, tunkkaselta ja tupakalta. Mun rakkaan äitin tuttu ja turvallinen tuoksu. Mä asettelin ne riviin mun sänkyyn joka ilta. Yhtä paljon sulta ja isältä saatuja leluja, rukoilin jokaiselle iltarukouksen, sen minkä isä mulle pienenä opetti sekä suukotin ja toivotin hyvää yötä jokaiselle, yhtä paljon tietenkin et teille kummallekkaan ei tulis paha mieli.

Muistan sen puhelun minkä soitit isälle, siihen isoon lankapuhelimeen jossa oli pyöritettävät numerot. Isä itki, joten minäkin itkin. Mä itkin aina kun isä itki. Jopa koulun kuusijuhlassa kun seisoin takarivissä oikealla enkelikuorossa ja näin isän siellä yleisössä. Mua hävetti, mut mä itkin koska isäkin itki. Sun kuului istua siellä myös, mut sulla oli tärkeämpää tekemistä. Niin, siihen asiaan, sen sun puhelun jälkeen me hypättiin isän kanssa siihen taivaansiniseen Saabiin jonka rekkari oli FBL ja takaikkunoissa saksanpaimenkoiran kuvat. Me ajettiin sen kusenkeltaisen kerrostalon pihaan jossa sä olit sun siskon luona ja josta sä soitit isälle et sä et enää tuu kotiin. Me odotettiin siinä parkkipaikalla sua, mä itkin ja räävin mun naaman verille ja revin tukkaa päästä. Isä piti mun turvavyöstä kiinni etten pääsis autosta ulos. Mut sä et tullu, sun oli parempi ilman mua.

Muistan mä jotain muutakin. Sen kun pienenä tehtiin yhessä leipiä. Puolikuun muotoisia ruisleipiä ja niihin tuli paljon juustoa. Sit me kiivettiin yläkertaan ja katottiin tv:tä, sanoin aina tuossa tilanteessa että; ”Me naiset”. Ja sit muistan sen oranssin korulippaan, siinä oli oma pieni laatikko meille molemmille, mun omassa oli tikkari, se oli Lauantai-pussista ja maistu appelsiinille.
Muistan myös sen kun teit porkkanamehua, ja sytytit pannuhuoneessa nokipalon, sit meille tuli palomiehiä keskellä yötä ja mä luulin et se oli unta.

Mut sitä mä en muista miksi mä kutsun sua mun äidiksi? Oon miettinyt sitä usein, enkä oo keksinyt vastausta. Musta tuntuu julmalta antaa sulle noin tärkeä nimi, koska sä et oo sitä ansainnut. Sä et oo palaakaan siitä mitä tuo sana tarkoittaa, sä et välitä musta tippaakaan. Et oo koskaan välittänyt vaikka kaikki mulle niin sanoo. Sä oot paska äiti.

Mä oon nyt itsekin äiti, mulla on 3 lasta jotka aion kasvattaa niin hyvin kuin osaan. Mun yks kasvatusperiaate on säilynyt siitä asti kun aloin oottaa mun esikoista yli 6 vuotta sitten, kirjoitin sen jopa neuvolan kyselyyn ”haluan tehdä kaiken toisin ku mun äiti”. Kiitos silti et synnytit mut, mun lapset on siitä onnellisia.

Tyttäresi, Marika

Lue myös

X