”Miksi ihanat, fiksut, mielenkiintoiset ihmiset ovat kerta toisensa jälkeen näin rikki, että he eivät uskalla tuntea?”

”Olen noin nelikymppinen nainen, ja hämmentyneenä kohtaan kerta toisensa jälkeen ihania, elämää nähneitä ja kokeneita miehiä jotka säikähtävät itseään heti, kun huomaavat vähänkään tuntevansa minua kohtaan mitään erityistä.

Yksi oli eronnut pitkästä avioliitosta jo pari vuotta takaperin ja deittaillutkin jo hyvän aikaa. Kävi myös terapiassa selvittelemässä asioitaan ja välit ex-vaimoon olivat hyvät.

Minä sanoin, että minulla ei ole kiire minnekään ja hän saa niin paljon omaa tilaa kuin tarvitsee. Minä pidin hänestä, hänen seurastaan ja tavastaan koskettaa todella paljon ja hän minusta.

Sitten, yhtäkkiä hänelle tuli ensin pakottava tarve kertoa tälle lastensa äidille että on tapaillut minua jo jonkin aikaa. Siitä seurasi joku paniikkireaktio, että hän alkoi nähdä eksänsä minussa. Ja siitä noin päivän päästä paniikissa bänksit, että ei hän ole valmis eikä hän voi. Koko tämä systeemi tapahtui minulta kysymättä noin kolmessa päivässä, aivan yllättäen.

No jos ei voi niin sitten ei voi, minkäs sille mahtaa.

Seuraava tyyppi. Meillä valtavasti yhteisiä tuttuja, vaikka ei ennestään tunnettu. Helppo jutella, vitsailla, olla vaan. Mutta ei pysty eikä jaksa edes nähdä eikä muutenkaan uskalla mitään kun elämään ei mahdu mitään muuta kuin työt ja oman elämän murheet. Ja sitäpaitsi kaikenlainen fyysinen läheisyys ahdistaa ja siis ihmisistähän on aina hänelle lopulta vain vaivaa. Parempi olla yksin.

No jos näin on, niin minkäs sille mahtaa.

No sitten. Olin ystävieni kanssa viettämässä iltaa ja seurueeseen muiden mukana saapui puolituttu. Yhtäkkiä näin hänet aivan uudessa valossa. Jatkoimme viestitellen, tapasimmekin. Ei roihahtanut, no ei se mitään, ei aina tartte. Jatkoimme yhteydenpitoa harvakseltaan, kunnes parin vuoden jälkeen tapasimme uudelleen. Viihdyimme, nautimme toisistamme, olimme vaan.

Mutta hän ei halunnut mitään sen ihmeempää eikä oikeastaan kauhesti tätäkään kun elämä on niin raskasta että ei oo voimavaroja mihinkään. Hankin seurustelu on niin raskasta. Sitäpaitsi töitäkin on aamusta iltaan 6pv/vko, kato kun on pakko ja silleen.

Alkaa kuulostaa aika tutulta. No, jos näin on, niin minkäs sille mahtaa.

Tässä kohtaa aloin jo ihan tosissaan miettiä, että mikä minussa tai mun Tinder-profiilissa on sellaista, että se vetää rikkinäisiä, uupuneita ihmisiä puoleensa kuin hunaja mesikämmentä. Kerron siellä mm. olevani parisuhdeliberaali, ja kun kaikki siitä aina kysyvät että mitä se tarkoittaa, vastaan että en halua olettaa mitään vaan tutustua ihmiseen ja tehdä suhteesta sellaisen, joka sopii meille molemmille. Haluan hyväksyä toisen ihmisen sellaisena kuin hän on, mutta haluan myös itse saada olla sellainen kuin olen. Ja minä olen avoin. Ja valmis ajattelemaan laatikon ulkopuolelta jos on tarve. Haluan uskoa että minulla on ratkaisuja, ei ongelmia, noin niinkuin isossa kuvassa.

No. Sitten tapahtui jotain aivan odottamatonta. Töistä tuttu ihminen ketä en ollut nähnyt vuosiin tuli (somessa) vastaan ja huomasimme viihtyvänsä toistemme seurassa loistavasti. Minä olin innoissani. Hän oli innoissaan. Hihittelimme. Suunnittelimme. Puhuimme tulevaisuuden haaveista.

Hän asuu kaukana, joten lähdin käymään hänen luonaan. Kohtaaminen oli ihana, viikonloppu oli huikea.

Kunnes viimeisenä iltana ennen lähtöäni hän alkoi puhumaan, kuinka ei pysty eikä kykene. Menneisyyden taakka painaa, hän ei pysty niitä nyt käsittelemään, ei ole jaksamista, ei vielä. Sanoin että minusta ei tarvitse stressata. Olen kiitollinen että olen hänet tavannut ja voimme jatkaa ystävinä, minulle tärkeintä on se yhteys jonka koin häneen saaneeni, ne keskustelut, ne naurut joita puhelimessa olimme nauraneet. Muut asiat olivat toissijaisia.

Mutta ei hän pysty. Minun kanssani millään lailla oleminen pakottaa hänet miettimään niitä käsittelemättömiä mörköjä, ja se on liikaa. Nyt on keskityttävä elämästä selviytymiseen.

No. Jos näin on, niin minkäs sille mahtaa.

Minä olen tästä kaikesta surullinen. Tottakai itseni takia – olen kohdannut useita huikeita ihmisiä, joiden kanssa on ollut aidosti kivaa ja helppoa.

Mutta enemmän näiden ihmisten takia. Miten voi olla mahdollista, että kaikki ovat neljänkympin nurkilla näin perustavanlaatuisesti rikki, poikki, uupuneita, murtuneita ja pelkäävät elämää, ihastumista ja minua niin paljon, että eivät oikeastaan edes kunnolla halua antaa minulle ja meille mahdollisuutta? Miksi useamman puheissa toistuu, että ei ole voimavaroja parisuhteeseen, että ei halua rajoittaa elämäänsä, että ei halua ongelmia kun nykyisellään asiat kuitenkin on ihan ok?

Miksi mikään parisuhteeseen viittaavakaan on negatiivinen asia? Eikö kahden ihmisen yhteyden pitäisi nimenomaan tuoda lisää energiaa ja voimia siihen omaan arkeen? Ja minä ymmärtäisin jos nämä kommentit tulisivat siitä, millainen minä olen, tai millainen meidän parisuhteemme on. Mutta kun minut tuomitaan aiempien suhteiden perusteella ennenkuin uusi on ehtinyt edes alkaa. Se tuntuu epäreilulta ja kohtuuttomalta.

Ymmärrän näitä ihmisiä kyllä. Ja päästän irti kun he sitä pyytävät. Ihmissuhteet perustuvat vapaaehtoisuuteen, enkä minä halua ketään väkisin tunkea mihinkään mihin he eivät halua.

Olen katsonut peiliin sata kertaa. Hakeudunko alitajuisesti tarkoituksella tällaisten ihmisten seuraan? En mielestäni – oikeastaan päinvastoin, varsinkin tämän viimeisen kohdalla nimenomaan siihen ihastuinkin että kerrankin joku seisoo tukevasti omilla jaloillaan ja elää elämäänsä eikä murehdi joka ikistä asiaa. Mutta se olikin vain pinta, ja kun sitä vähän rapsutti, paljastui alta hauras ihmisraunio.

Ei se minua säikäytä. Minun olkapääni kestää kyllä elämän kolhimia ihmisiä. Juttu on vaan se, että nämä ihmiset eivät uskalla ottaa tukea vastaan, yksin pitää itse, ja parempi nyt ettei ainakaan vahingossakaan toiseen tukeudu. Ihmisiin ei kuulemma voi luottaa.

Minä olen surullinen, ja minä olen huolissani. Miksi ihanat, fiksut, mielenkiintoiset ihmiset ovat kerta toisensa jälkeen näin rikki, että he eivät uskalla tuntea?”