Havaintoja parisuhteesta

Miksi ihminen nauttii siitä, kun toinen ihminen epäonnistuu?

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Julkisuus on monella tavalla perseestä. Se ottaa ihmiseltä enemmän kuin antaa. Pahinta siinä on se, että pitäisi olla ikään kuin valmis sille, että joutuu julkisesti solvattavaksi.

Monet ihmiset kuvittelevat, että heillä on oikeus sanoa toisesta ihmisestä aivan mitä tahansa. Olen seurannut muutamien viimeisten vuosien aikana julkisuuden ihmisiä, joilla on menestymisen sijaan tapahtunut suuria vastoinkäymisiä. Ne voivat olla eroja, taloudellisia katastrofeja, epäonnistumista tavoitteessaan, puhumattakaan ihmisten syvistä henkilökohtaisista ongelmista, kuten vaikka päihderiippuvuudesta.

Se, että löytyy tahoja, jotka ovat rahasta valmiita potkimaan maassa makaavaa, on aihe erikseen. Ihminen on perso rahalle ja klikit tuovat rahaa ja klikkejä saadakseen, ei ihmisiä tarvitse säästellä. Sinne vain palstoille isolla otsikolla ja kommenttikenttä auki. Se on kuin heittäisi ihmisen monttuun, jossa odottaa lauma hyeenoja.

Pahimmillaan se tuhoaa ihmisen ja ihmisen lähipiirin. Muistatteko vielä Teri Niitin? Hän joutui häikäilemättömän vihakampanjan kohteeksi ottamastaan yhdestä valokuvasta. Me paremmat ihmiset laitoimme hänet aisoihin. Vielä kuolemansa jälkeen häntä solvattiin sosiaalisen median kommenttipalstoilla.

Silti monen viihdelehden klikatuimpia otsikoita ovat otsikot, jossa ihmisen henkilökohtaisen elämän vastoinkäymiset on revitty häikäilemättömästi auki. Vastuu siitä on otsikon tekijällä, mutta myös sillä ihmisellä, joka klikkaa otsikon auki, koska markkinatalous menee suurin piirtein sillä tavalla, että sellaista toimintaa jatketaan, joka tuottaa eniten rahaa ja kun vuosi toisensa perään huomataan, että ihmisen henkilökohtaisen elämän riepottelu aiheuttaa suuren määrän klikkejä ja sitä myöten suuren määrän rahaa, niin ihmisten teurastaminen jatkuu.

Muusikko Anssi Kela sanoi jossain haastattelussa vuosia sitten, että sitä ei voi edes kuvitella, että kuinka pahalta tuntuu nähdä itsensä suurilla kirjaimilla lööpeissä kokemansa henkilökohtaisen tragedian jälkeen. No sellaista se julkisuus on, suurimmaksi osaksi perseestä.

Reilu vuosi sitten kävin lukemassa erästä suomalaista iskelmämuusikkoa koskeneita kommenttiketjuja. Kuinka ruma ihminen voi sisältä ollakaan. Se että ihminen sortuu elämässään rumaan tekoon, tuntuu kuin oikeuttavan toiset ihmiset kohtelevan häntä sen jälkeen kuin ihmissaastaa. Ihmiset, jotka kuvittelevat olevansa parempia ja kauniimpia ihmisiä. Kauniit ihmiset eivät käytä sellaista kieltä, jota komenttipalstalla käytettiin.

Kyllä te nämä ihmistyypit tiedätte. Jokaisen elämässä on sellaisia ihmistyyppejä. Ihmisiä, jotka tuntevat jopa iloa toisten ihmisten epäonnistumisista. Pääsevät sen jälkeen patsastelemaan parempina ihmisinä sosiaalisen median keskustelupalstoille. Sillä mikään ei tälle ihmisryhmälle ole pahempaa kuin se, että on ihmisiä, jotka ovat edes uskaltaneet yrittää tavoitella unelmaa. Kuinka ihanalta se heistä tuntuukaan, kun pääsee lukemaan, että perseelleenhän se on mennyt. Omakin elämä ei enää sen jälkeen tunnu mitättömältä, kun pääsee orgastiseen ääneen toteamaan, että mitä minä sanoin.

Tanssiminen ihmisten haudoilla on ehkä sitten vain kivaa. Tai en minä tiedä, että mikä tuon ilmiön aiheuttaa. Kateus? Katkeruus? Pahasuopaisuus? Ilkeys? Itsetunnottomuus? Oman elämän tyhjyys?

No mikä ikinä syy onkaan, niin sivistymätöntä yhtä kaikki.

Ehkä ilmiötä voisi verrata entisajan julkiseen kivittämiseen. Silloin torille raahattiin rikoksen tai synnin tehnyt ihminen ja kansa sai heittää kiviä hänen päällensä. Torimaisema on muuttunut sosiaaliseksi mediaksi ja kivet sanoiksi. Kivi tai sana, suurta kipua saa aikaan molemmilla välineillä.

Vaatisihan se ihmisyyttä ja inhimillisyyttä, että konkurssin kokenutta ihmistä lohduttaisi ja kannustaisi eteenpäin. Helpompi on muiden mukana nauraa ihmisen epäonnistumiselle ja sille, että on mokoma haihattelija edes ajatellut onnistuvansa. Oppiipahan olemaan yrittämättä. Kun ei tee mitään, ei voi epäonnistua.

Lue myös

X