Miksi ihmiset ajautuvat surkeisiin suhteisiin?

Otsikon kysymys on otettu kommenttiketjusta, joka koski yhtä saamaani parisuhdetarinaa. Kysymys on hyvä. Eikä siihen ole olemassa yhtä vastausta. Itse otan vastauksessani esille yhden kulman.

Me olemme eläneet pitkään kulttuurissa, jossa parisuhteesta on tehty itseisarvo. Oletuksella, että kyllähän nyt jokainen parisuhteen ja perheen haluaa. Perheen määritelmä on samalla survottu hyvin pieneen tilaan. Perhe koostuu kahdesta vanhemmasta ja lapsista tai lapsesta.

Monet vapaaehtoisesti parisuhteettomat ja lapsettomat ovat kertoneet, että joutuvat selittämään valintaansa. Ikään kuin valinta olla menemättä parisuhteeseen olisi asia, joka pitäisi perustella muille. Kuinka moni parisuhteeseen menevä joutuu selittämään valintaansa? Perustella sen, että miksi on valinnut parisuhteessa olemisen?

Ei kukaan. Koska ei tarvitse, koska parisuhteesta on tehty yhteiskunnallinen normi. Ihminen on turvassa parisuhteen sisällä. Ei kukaan sen jälkeen säännöllisesti kysele häneltä, että miksi parisuhde. Niin ei välttämättä ole parisuhteettomien joukossa. Kyllä sieltä viimeistään sukujuhlissa joku sukulaispaskiainen tulee utelemaan, että joko sitä on puoliso kiikarissa.

Kysymykseenhän pitäisi vastata niin kuin eräs tuntemani ihminen vastasi. Ei ole puolisoa kiikarissa. Minulla on hyvä sosiaalinen elämä ja seksielämä ilman puolisoakin, miksi pilaisin sitä parisuhteella.

Tässä tullaan lopulta otsikon esittämään kysymyksen vastaukseen. Moni meistä ottaa normin parisuhteesta ja sen pakollisuudesta täydestä. Ihminen kokee painetta siitä, että hänelle ei ole parisuhdetta ja tämän jälkeen hän säntäilee parisuhteeseen kuin yli-innokas koiranpentu. Ei siinä ehdi edes tulevaan puolisoonsa tutustua. Puolisoon, joka lopulta paljastuu saamieni tarinoiden kaltaiseksi.

Nyt tullaan tekstin vaaralliseen osioon. Kun puhumme mahdottomista parisuhteista, niin jokainen niistä on ollut oma valintamme. Olemme valinneet mennä parisuhteeseen. Olemme valinneet ihmisen omaan parisuhteeseemme. Me emme tietenkään voi tietää suhteen alussa, että puolisosta kuoriutuu ajan myötä ihmishirviö.

Ja vaikka niin kävisi, että puoliso olisi monella mittapuulla mahdoton, niin siitä huolimatta aivan ensimmäisenä jokaisen meistä pitää katsoa silti peiliin ja miettiä omaa vastuuta siinä asiassa, että miksi ihmeessä kerta toisensa jälkeen löytää itsensä samasta tilanteesta. Tämä on kysymys, jota ei kuulemma saisi esittää, koska se syyllistää uhria.

Höpö höpö. Todellakin pitää esittää ja todellakin asiasta pitää voida puhua ääneen. Silläkin uhalla, että tikarit lentää.

Eikä siinä mitään häpeällistä ole. Ei ole. Me jokainen teemme virheitä. Joskus se virhe on väärä valinta. Mutta tiedättekö, että mikä tähän auttaisi? Rehellisyys. Se, että olisi itselle rehellinen. Mitä se vaatii? Se vaatii sen peilin, jonka edessä kysyä itseltä helvetin vaikeita kysymyksiä.

Peili voi olla myös toinen ihminen. Ystävä. Muistan vuosien takaa tilanteen, jossa surullisen vaikeasta ja tuhoavasta suhteesta eronnut nainen oli ehtinyt olla kolme päivää yksin ja sinkkuna, niin hän sanoi minulle, että pelkää jäävänsä loppuelämäksi yksin. Tuossa vaiheessa hänellä oli ollut ilmoitus jo monessa seuranhakupalvelussa.

Kysyin häneltä, että miksi pelkäät yksinolemista niin paljon? Miksi sinun on pakko löytää joku? Koska hyvin usein se nopeasti löydetty joku on vain joku, jonka kanssa olet pian samassa tilanteessa kuin aiemmassa suhteessa. Mihin sinulla on kiire? Hän suuttui minulle.

Haastakaa itsenne. Haastakaa vallitsevat normit. Rikkokaa niitä. Olkaa itselle rehellisiä. Tämän jälkeen, olkaa hyvä, elämä on teidän,

eläkää se.