Miksi itselle väärän ihmisen kanssa ollaan yhdessä jopa vuosikymmeniä?

”En saa puolisoltani yhtään mitään, en huomiota, en kauniita sanoja, en arvostusta, en viestejä, en minua huomioivaa seksiä ja en oikeastaan yhtään mitään. Itse olen yrittänyt olla hyvä puoliso. Ottaa hänet huomioon. Kehua, kannustaa ja olla tukena, mutta vuodesta toiseen jään itse ilman, kyllä siinä loputa alkaa itselläkin hermo mennä ja alkaa jokapäiväinen nalkutus.”

Tässä täydellinen esimerkki siitä, että mitä tapahtuu, kun olemme tehneet parisuhteesta jopa uskonnon kaltaisen kultin elämäämme. Otamme sen niin annettuna ja tosissamme, että saatamme roikkua jopa vuosikymmeniä suhteessa, joka ei anna itselle yhtään mitään. Ja niin kuin kaikki muukin tyytymättömyys elämässä, niin onneton parisuhdekin tuo palkinnoksi lopulta vain katkeruudesta johtuvan nalkutuksen ja myrkyllisen ilmapiirin.

Minä en jaksa loputtomiin ymmärtää tätä kaavaa. Olen huomannut, että ihminen saattaa kyllästyä kotinsa sisustukseen kahdessa vuodessa ja kyllästyttyään hän alkaa suunnitella sisustuksen vaihtamista ja lopulta toteuttaa sen, koska entinen ei tuntunut enää oikealta. Mutta sen sisustuksen sisällä asuva puoliso saa käyttäytyä välinpitämättömästi vaikka vuosikymmeniä ja häntä ei pistetä milloinkaan vaihtoon. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että omasta puolisosta aletaan käyttämään solvaavia nimityksiä jopa julkisesti.

Miksi ihmeessä ihmisen kanssa, jota miltei jo vihaa, on oltava väkisin parisuhteessa, vaikka pahaa tekee?

Olen kirjoittanut aiemminkin parisuhteessa olevasta omavastuusta, että ensin on katsottava peiliin ennen kuin alkaa syytellä puolisoaan. Olen kysynyt, että mitä itse on tehnyt parisuhteensa eteen, että siitä tulisi itselle mieluinen? Joka ikinen kerta saan vastaukseksi sen, että minä teen kyllä kaikkeni, mutta tuo laiska, välinpitämätön paskiainen ei tee yhtään mitään.

Tämän jälkeen peräänkuulutan omavastuuta siitä, että jos näin asia todellakin on, niin eikö jälleen olisi syytä marssia peilin eteen ja kysyä itseltä tärkeä kysymys, että miksi minä silti olen vuodesta toiseen tässä minulle mitään antamattomassa suhteessa? Olisiko minun omavastuuni tässä tilanteessa myöntää itselleni, että olen parisuhteessa itselle väärän ihmisen kanssa, eikä jatkaa päänsä hakkaamista seinään ja yritystä muokata puolisostaan haluamansa, koska voin sanoa, että ei se puoliso pakolla muutu yhtään miksikään.

Tämä sanottuna ääneen on ollut joka kerta vaarallista, sillä ihmiset eivät pidä siitä, että heitä syyllistetään. Eikä siitä, että heille esitetään vaikeita kysymyksiä. Eikä siitä, että heidän pitäisi lakata valehtelemasta itselleen. Eikä siitä, että kiusallinen totuus tuodaan heidän eteensä pyytämättä.

Eroaminen ei todellakaan ole kaikille ja kaikissa olosuhteissa helppoa ja eropäätöksen tekeminen on todella iso päätös. Silti se päätös on tehtävä, sillä yksikään katkeruuteen asti parisuhteensa saattava ei ole hyvää seuraa yhtään kenellekään, edes itselle, sillä katkeruus syö ihmistä sisältäpäin ja vie ihmisiä ympäriltään, sillä kaunaisen ja katkeran ihmisen lähellä oleminen vie hapen vierellä olevaltakin.

Voi olla, että on aloittanut parisuhteen itselle oikean ihmisen kanssa, mutta parisuhteen aikana kahden ihmisen toiveet ja tarpeet ovat alkaneet eriytymään. Siksi minä siitä omavastuusta tässä saarnaan, koska ihmisen pitää olla valmis katsomaan totuutta silmiin ja ottaa omista valinnoistaan vastuun.

Ei se ole sen toisen ihmisen vika, että pelkää yksinolemista tai elämänmuutosta niin paljon, että ei uskalla erota kuolleesta suhteesta tai ihmisestä, joka vuodesta toiseen on antamatta sinulle yhtään mitään. Yhtä lailla sitä pitää itsensä laittaa vastuuseen siitä, että mahdollistaa sen kaiken jäämällä tai sillä, että jättää antamatta selkeät ehdot jäämiselleen.

Emme me ole parisuhteeseen sidottuja tässä elämässämme. Jos teillä soi päässä ne myötä ja vastamäet, niin ei kukaan ole sanonut, että sitä vastamäkeä pitää kestää vuosikymmenestä toiseen, varsinkaan siinä tilanteessa, jossa huomaa vieraantuneen puolisostaan lopullisesti.

Jos haluaa huomiota, kosketuksia, tyydyttävää seksiä ja toimivan parisuhteen, niin sitten pitää lähteä kulkemaan sitä kohti. Jos yrityksestä huolimatta sitä ei saa voimassa olevasta parisuhteestaan ja varsinkin, jos toinen ei edes halua yrittää, niin sen sijaan, että syyttää ja haukkuu sen toisen osapuolen, voi mennä pelin eteen ja kysyä kysymyksen itseltään, jonka jo tekstini otsikkoon kirjoitin.

Miksi olisin itselleni väärän ihmisen kanssa kuolleessa parisuhteessa vielä seuraavankin vuosikymmenen?

Kun sellaista se parisuhteessa oleminen välillä on. Toiveet ja tarpeet eriytyvät ja kaksi ihmistä alkaakin haluta eri asioita. Ei siinä sen vakavammasta asiasta ole kyse. Se ei ole kummankaan vika tai syy. Sitten pitää vain yhdessä kauniisti todeta, että haluamme parisuhteelta eri asioita, toivottaa toiselle kaikkea ihanaa ja hyvää ja mikä olisi kaikkein kauneinta ja parasta, pysyä ystävänä hänen kanssaan, sillä maailmassa on aivan liian vähän siltoja, jotta niitä olisi syytä polttaa poistuessaan.

Ei tämä parisuhdetta ja elämää vakavampaa ole.