Havaintoja parisuhteesta

Miksi lasta ei saisi laittaa päiväkotiin ennen kuin hän on kolmevuotias?

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Olen tiettävästi pilannut kaksi lastani. He ovat aloittaneet päiväkodin alle kaksivuotiaina. Törmäsin nimittäin keskusteluketjuun, jossa kirjoitusasusta päätellen hieman mieltä kiihdyttäviä huumausaineita ottaneet pienten lasten vanhemmat latasivat eetteriin vahvoja mielipiteitä vanhemmista, jotka vievät lastensa tarhaan kuin jonkun eläimen.

Ketjun aloittaa henkilö mielipiteellään, joka kuuluu näin:

Mun mielestä lapsen kanssa pitäisi olla kolmevuotiaaksi kotona. Kun on vielä oikein lupa hoitaa kotona. Aina vaan parempi olisi, jos voisi olla koulun alkuun asti. Lakiin sellainen pykälä, että alle kolmevuotiasta ei saisi viedä tarhaan.

Kyseessä oli vanha ketju, joten sinne ei voinut enää mennä antamaan omaa mielipidettään. Minulla olisi ollut sellainen napakka mielipide, että eikö olisi hyvä, jos lasta ei tarvitsisi laskea kouluunkaan. Pitäisi kotona kahdeksantoistavuotiaaksi asti ja sitten ehkä laskisi vapaaksi.

Moni vanhempi tuntui pelkäävän sitä, että lapsi laitostuu päiväkodissa aivan liian varhain. Tiedä sitä sitten, mutta keskustekuketjun aggressiivisuudesta johtuen uskaltaisin väittää, että monella lapsella saattaisi olla jopa mielekkäämpää olla omaikäistensä seurassa kuin netissä meuhkaavien vanhempiensa seurassa ja ennen kaikkea sille vanhemmalle tekisi ihan hyvää lähteä esimerkiksi töihin sieltä kotoansa, tai ihan mihin tahansa.

Pitääkö niitä pentuja sitten hankkia, jos ei niiden kanssa halua olla. Vituttaa tuollaiset itsekkäät vanhemmat jotka käyvät vaan heittämässä lapsensa tarhan ovesta sisään, jotta ei tarvitsisi olla niiden kanssa. Itellä on kolme pienehköä pentua ja ei tulisi pieneen mieleenkään viedä heitä tarhaan.

En tietenkään voi olla varma, että puhuiko kyseinen vanhempi lapsista vai koirista puhuessaan pennuista, mutta mielipide oli vankka.

Jos puhutaan hetki vakavasti, niin seuraamalla keskusteluketjua moni kuvittelee ihmisten elävän samanlaista arkea kuin he itse elävät. On kaksi vanhempaa, joista toinen käy töissä ja toinen on kotona lapsensa kanssa ja usein olettama vieläpä on, että mies on se, joka on töissä ja nainen, joka on kotona. Kuten asian ilmaisi eräässä toisessa ketjussa kirjoittanut äiti:

Eihän se ole edes normaalia, että isä jää lapsen kanssa kotiin. Lapselle äiti on tärkeämpi ja lapsen on tärkeää saada olla äitinsä kanssa mahdollisimman paljon.”

Onnea vain isälle mahdollisen eron jälkeisiin huoltajuussopimuksen tekemisiin tuohon perheeseen. Ehkä äiti ymmärtää joskus sen, että hän tuntuu olevan itse enemmän riippuvainen lapsestaan kuin lapsi äidistään. Luopumisen tuska tulee jossain elämän vaiheessa olemaan raju.

Elämä on usein kuvittelua syvempää. Me emme elä enää viisikymmentäluvun ihannetta, jossa lapsia pidettiin kotona kouluikään asti. Ihan jo siksi, että harva vanhempi haluaa jäädä kotiin jumiin ja harvalla on siihen varaa. Perhe ei enää tarkoita pelkästään kahta vanhempaa ja muutamaa pellavapäätä, vaan perhemalleja on monenlaisia. Jos työelämää miettii, niin jo kolme vuotta poissa alaltaan on monella alalla aivan liian pitkä aika, sillä alat kehittyvät niin hurjalla tahdilla, että kolmen vuoden poissaolo on kuolinisku omalle työuralle.

Sitten ovat tietenkin he, jotka haluavat ja joilla on varaa olla kotona pienen lapsen kanssa useitakin vuosia. Hyvä niin, jos se on oikeasti sitä, mitä ihminen haluaa. Mitäpä sellaista ulkopuolelta kritisoimaan, mutta peilaten aiheeseen liittyviin kommenttiketjuihin, niin hämmentävän vihaisia tuntuivat monet heistä olevan vanhemmille, jotka vievät lapsiaan hyvinkin pienenä päiväkotiin. Sitä taas en ainakaan niissä parissa ketjussa, jotka kävin lukemassa, nähnyt, että lasten kanssa kotona olevien päälle olisi samalla raivolla käyty.

Rakastan suomalaista päivähoitojärjestelmää. Rakastan subjektiivista päivähoito-oikeutta, joka takaa sen, että myös työttömien lapsilla on oikeus päivähoitoon, sillä se on tasa-arvoa ja tasa-arvoa rakastan vielä enemmän kuin monia muita asioita. Kuten sanoin, omat lapseni ovat lähteneet pieninä päiväkotiin. Toinen vuoden ja kymmenen kuukauden ikäisenä ja toinen noin vuoden ikäisenä.

Arvostan todella korkealle päiväkodissa työskenteleviä ihmisiä. He tekevät pääosin työnsä rakkaudella ja antaumuksella suhteessa siihen, että heille maksetaan siitä palkkaa aivan liian vähän. Rakastan valinnanvapautta. Sitä, että vanhempi saa halutessaan olla lapsensa kanssa kotona tai että vanhempi saa viedä lapsensa halutessaan päivähoitoon.

Kommenttipalstoilla saa liian usein lukea esimerkiksi syyllistämistä vanhempaa kohtaan, joka vie esimerkiksi vanhemman lapsensa päiväkotiin, mutta on nuoremman kanssa kotona. Syyllisyyttä saa kokea myös työttömät vanhemmat, jotka oman jaksamisensa vuoksi vie lapsen päiväksi päiväkotiin. Se kun on välittömästi merkki rakkaudettomuudesta ja välinpitämättömyydestä omaa lasta kohtaan.

Itse olen saanut yhden kommentin ja siinä kommentissa minulta kysyttiin, että miksi minä vien aamuisin lapseni päiväkotiin, koska minähän VAIN kirjoitan. Sepä se. Minähän vain kirjoitan, että kyllä tässä helposti pystyisi tarjoamaan vähän alle neljävuotiaalle hänen kehityksensä tasoista arkipuuhaa kirjoittamisen lomassa. Keväällä päiväkotien ollessa koronan vuoksi kiinni kokeilin sitäkin puuhaa ja voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että tervetuloa kokeilemaan.

Ihan sellaisen yleispätevän vastauksen voisin tähänkin aiheeseen sanoa, että mitäpä jos keskittyisitte ihan vain siihen omaan valintaanne ja ette yrittäisi vakuutella omaa erinomaisuuttanne ja ette tuuttaisi ainoaa oikeaa totuuttanne, sillä toisten ihmisten valinnat eivät kuulu teille yhtään mitenkään.

Nautitaan jokainen niistä omista valinnoistamme.

Itse nautin suomalaisesta päivähoitojärjestelmästä. Kiitos 1900-luvun suomalainen sosiaalidemokratia.

Lue myös

X