Havaintoja parisuhteesta

Miksi on niin vaikea antaa lupa elää itselleenkin?

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Ajatelkaa tilannetta, jossa olet tavannut puolisosi ollessasi vielä lähes lapsi. Sen jälkeen menet sen tutun kaavan. Avioliitto, muutama lapsi, omakotitalo ja niin edelleen.

Kunnes tulee hetki, jolloin havahtuu siihen, että siinä onkin kaikki, mitä elämässä on, mutta se kaikki ei enää tunnukaan riittävän. Onko sen jälkeen helppoa antaa itselle lupa elää? Elää nimenomaan myös itselleen? Olla muutkin kuin rooli. Vaimo, jota ei enää edes haluta. Äiti, joka täyttää lastensa tarpeita.

Tarinansa kertoo viestin lähettänyt nainen.

Erosin vuosi sitten pitkästä parisuhteesta. Tapasin exäni teini-ikäisenä ja esikoinen syntyi ollessani noin parikymppinen. Saimme muutaman lapsen lisää, menimme naimisiin, rakensimme omakotitalon. Kun ”kaikki mahdollinen” oli saavutettu, tajusin ettei meillä ole muuta yhteistä, kun lapset ja pankkilaina.

Työstin eroajatuksia 3 vuoden ajan. Puoli vuotta makasin sohvalla itkien että mitä teen, voinko lähteä tästä liitosta? Kun sain päätöksen tehtyä ja muutin omilleni, olo oli äärimmäisen helpottunut. Toki surullinen kaikesta ja ajattelin että yksinäisyys varmaan pysyy samana, enkä tulisi enää koskaan saamaan itseni lähelle toista ihmistä.

Olin asunut viikon yksin, kun tapasin nykyisen miesystäväni ja se jarruttelin asian suhteen pari viikkoa, kun suostuin ensimmäisille treffeille. Sitten se oli menoa.

Tapailimme vuoroviikoin, koska minulla lapset. Hän on lapseton hyvin itsenäistä elämää elänyt. Tulemme täysin eri tilanteista. Hän oli ajatellut, ettei koskaan hankkisi lapsia. Jokin ihmeellinen vetovoima meidän välillämme on, niin henkinen kun fyysinen. Olen vuoden aikana kokenut hänen kanssaan asioita niin paljon, olen alkanut elää.

Samalla kaiken keskellä on se epävarmuus, että mitä käy, kun alkukiima hälvenee. Se asia pelottaa välillä niin paljon, että tekisi mieli lopettaa tapailu, etten taas särje sydäntäni ja totea epäonnistuneeni. Mutta en kuitenkaan niin tee sillä rakastan miestä niin paljon. Edellinen suhteeni kesti 20 vuotta ja nyt olen opetellut seurustelua ja parisuhdetta aivan erilaisella asenteella.

Kovasti yritän antaa mennä ja olen antanutkin. Välillä ajatus kääntyy mutkalle, että voinko, saanko, pystynkö ja eikö minun pitäisi olla se arkinen kotiäiti koko ajan lapsia varten, eikä tippaakaan itseäni varten, niin kuin aiemmin olin.

Mutta olen elänyt itseäni varten ja hurjastellut oikein urakalla, niin makkarissa kun muuallakin elämässä.

En tiedä. Elämä tarkoittaa monelle meille eri asioita. Jokainen elämä on omannäköisenä. Minusta lohduttavinta kaikessa on se, että elämästään voi tehdä omannäköisensä niin kauan, kun elämää on jäljellä.

Jos se ei vielä sitä ole, niin esimerkiksi tämä päivä on hyvä päivä aloittaa.

 

 

Lue myös

X