Miksi siedät puolisosi huonoa käyttäytymistä?

Meidän vanhempien yksi tärkeimpiä tehtäviä lapsenkasvatuksessa on laatia lapsille rajat, jotta he tietävät, että mikä on sallittua ja mikä taas ei ole. Lasten kohdalla rajat lisäävät lapsen turvallisuuden tunnetta.

Jostain syystä moni meistä ei tunnu pistävän rajoja parisuhteelleen. Konkreettisesti tämä tarkoittaa sitä, että parisuhteessa puolisolle on uskallettava asettaa käyttäytymiselleen rajat.

Tämä tulee mieleen niistä lukusista kommenteista ja viesteistä, jota blogiini saan. Ihmiset kertovat puolisostaan, joka ei koskaan osoita huomiota, eivät tee ollenkaan kotitöitä ja laiminlyövät kaikki parisuhteeseen tai yhteiseen arkeen liittyvät asiat.

”Jo vuosia olen toiminut puolisoni kodinhoitajana.”

Tämä on yksi saamistani kommenteista ja kertoo parisuhteesta, jota ei pitäisi enää olla edes olemassa.

Otetaanpa tuo yllä oleva lause esimerkiksi tekstiini. Kuvitellaan parisuhteeseen kaksi henkilöä, joista toinen tekee arjessa lähes kaikki kotityöt ja toinen ei yhtään mitään. Pitkään jatkuessa tämä johtaa tilanteeseen, jossa toinen ihminen katkeroituu ja pahimmillaan pukee ylleen marttyyrin viitan ja toinen jatkaa niin kuin aina ennenkin.

Esimerkkitapauksessa suhteen toiselle osapuolelle on jätetty rajat laittamatta. Hän ei tee mitään, koska hän ei suostu luopumaan saavutetuista eduista. Miksi luopuisi, koska mitään ei tapahdu. Suhteen toinen osapuoli korkeintaan vittuuntuu puolisonsa välinpitämättömyydestä, mutta ei silti tee asialle yhtään mitään muuta kuin valuttaa pettymystään ympärilleen uhrin roolin olemisen ja jatkuvan nalkutuksen merkeissä.

Klassinen tapaus ihmisestä, joka herää aamuisin elämäänsä, jota vihaa, mutta ei tee elämänsä eteen mitään sellaista, että sitä ei tarvitsisi koko loppu elämäänsä vihata.

Anteeksi suuresti, mutta minä en ymmärrä. Minä en ymmärrä ihmisten kommentteja, joissa he kirjoittavat elävänsä suhteessa, jossa toinen ei ole huomioinut viimeiseen viiteen vuoteen tai jossa toinen ei tee arjessa mitään kotitöitä. Minä en ymmärrä sitä laiskan ja välinpitämättömän puolison julkista solvaamista ja mollaamista. Sillä miksi tähän tilanteeseen on jouduttu? Siksi, että parisuhteeseen ja puolisolle ei ole asetettu mitään rajoja. Siihen lisättynä parisuhteen pitäminen itseisarvona saa aikaan tilanteen, jossa ei ole mitään järkeä.

Jokainen ihminen on vastuussa omista valinnoistaan. Jos suostuu vuodesta toiseen elämään ihmisen kanssa parisuhteessa, joka ei tee parisuhteen tai arjen eteen yhtään mitään, niin siinä kohtaa pitää ottaa vastuu itsestään ja valinnastaan ja kysyä isoilla kirjaimilla itseltä kysymys, että miksi minä olen tässä suhteessa? Miksi en ole asettanut parisuhteelleni rajoja? Miksi suostun ottamaan vastaan kaiken tuon välinpitämättömyyden?

Onko ero monelle meistä niin iso mörkö, että sen pelossa sitä jatkaa ja jatkaa oman elämänsä ja rakkautensa tuhlaamista? Onko parisuhde niin syvä pakkoajatus, että ei ole edes mahdollista ajatella elämistä ilman sellaista? Miksi ihminen valitsee katkeroitumisen sen sijaan, että uskaltaisi irtaantua ja elää omannäköistä ja itselle sopivaa elämää? Miksi ihminen suostuu ottamaan vastaan puolisonsa paskaa käytöstä vuosi toisensa jälkeen? Miksi kuvailemani ihminen usein suuttuu ja syyllistyy siitä, kun hänelle sanoo, että hän on itse vastuussa omista valinnoistaan? Jos hän jää vuosikymmeniksi täysin toimimattomaan suhteeseen, jossa toimii toisen ihmisen palvelijana ja tarpeiden tyydyttäjänä, niin hän on tehnyt valintansa täysin itse ja hänen pitää ottaa valinnastaan vastuu.

Jotain meille myydyssä parisuhdemallissa on pahasti vinossa ja se tarvitsisi syvää ravistelua osakseen. Parisuhde ei saa koskaan olla itseisarvo, jonka alle voi haudata pahimmillaan oman ihmisarvonsa. Turhan usein niin vain tuntuu käyvän. Ihminen roikkuu vuosikaudet suhteessa, jolla ei ole mitään edellytyksiä toimia, koska suhteen ovat muodostaneet kaksi lähtökohtaisesti toisilleen sopimatonta ihmistä.

Ei kenenkään pitäisi suostua olemaan kenenkään toisen ihmisen taloudenhoitaja tai tarpeiden tyydyttäjä. Jotain pitää saada takaisin. Parisuhde eikä avoliitto ole niin tärkeä asia elämässä, että sen eteen olisi syytä uhrautua. Koska parisuhde ja avioliitto ovat pelkkiä kulisseja sille suuremmalle asialle, joka on rakkaus ja hyvä olo. Jos avioliitossa ei sitä ole, niin se on vain kahden ihmisen välinen kirjallinen sopimus siitä, että arki ja omaisuus jaetaan kahtia. Kuka sellaisella sopimuksella tekee yhtään mitään?

Se voisikin olla parisuhteen rajanveto, että jos siinä ei ole enää rakkautta ja kunnioitusta, niin jäljelle jää pelkkä pelko, joka estää eroamasta ja pelolle olemme hyviä antamaan vallan, joka todentuu niillä tuhansilla selittävillä ja itsepetosta täynnä olevilla syillä, joita latelemme toistemme kuultaviksi siitä, että miksi jää täysin rakkaudettomaan parisuhteeseen.

Mitä tulee parisuhteen sisällä eläviin ihmisiin, niin jos ei koskaan aseta puolisolleen rajoja, niin on aivan turha vikistä sitten siitä, että hän käyttäytyy koko ajan huonolla tavalla. Sillä kuten todettua, me olemme itse vastuussa omista teoistamme, tekemättä jättämisistämme, valinnoista ja päätöksistä. Jos on valinnut elää mulkun puolison kanssa, niin syy ei ole mulkussa puolisossa, vaan myös valinnan tehneessä.

Koska aina on vaihtoehtona joko asettaa rajat tai lähteä menemään.

Sinun valintasi.