Miksi todellisuutta pitää kaunistella?

Kirjoitin muutama vuosi sitten tekstin, jossa vitsailin aiheella, että jokainen poika haluaa olla isänsä kaltainen. Vähän niin kuin biisissä, jossa lentäjän poika kokee olevansa sankari itsekin. Isäni on alkoholin suurkuluttaja, helposti voisi käyttää sanaa alkoholisti. Vitsailin tekstissä, että tässähän pitää kiristää huomattavasti omaa juomistahtiaan, jotta pääsee isäni kaltaiseksi.

Pahennustahan tuo aiheutti.

Alkoholismi on vakava sairaus ja itsekin olen läheltä siitä johtuvia kuolemia, puhumattakaan elämän suorakiidosta huipulta suoraan pohjaan. Alkoholismi on myös aihe, josta voi vitsailla silloin, kun vitsailee oma elämä edellä ja kokee, että siihen vitsailuun on lupa.

Minulla oli lupa.

Joskus vuoden 2015 tienoilla silloisen terapeuttini kanssa kävimme läpi harjoitetta, jossa puhuttiin tyhjälle tuolille. Tuolin päälle kuviteltiin istumaan joku läheinen ihminen. Tämän jälkeen terapeutti antoi kotiläksyksi puhua nuo samat asiat niin, että tuolilla istuu oikeasti joku.

Soitin isälleni, että haluan tavata hänet. Tapaaminen sijoittui erään Jyväskylässä sijaitsevan huoltoaseman kahvioon. Ensin pelattiin pitkävedot ja päivitettiin penkkiurheilukuulumiset. Tämän jälkeen aloin sanoa asioita, joita olin aiemmin jättänyt sanomatta.

Vastaanotto oli hyvä. Isäni tiesi, että olin kirjoittanut hänen alkoholin juomisen vaikutuksesta nuoren ja vielä aikuisenkin miehen elämään, sillä vanhemmuus ei koskaan lopu, se vain muuttaa muotoaan. Hän ei selitellyt mitään, ei kieltänyt mitään, eikä ottanut puolustuskantaa. Sanoi, että tottahan tuo on kaikki ja että miksipä tosiasioita muuksi muuttaa.

Niin. Miksipä jättää asioita sanomatta ääneen, koska ei sillä ääneen sanomisella halua kuitenkaan syyllistää toista tai osoittaa jotain kelvottomuutta. En tässäkään asiassa. Tuomalla esiin yhteiskunnassa aiemmin vaiettuja ja jopa tabuja asioita ja aiheita, tuo samalla esille tuhansien muidenkin ihmisten tarinan kuin omansa.

Häpeähän meidän hiljentää. Häpeä läheisen sairaudesta. Häpeä omasta menneisyydestä tai nykyisyydestä. Kun on hiljaa, niin mitään ei ole ikään kuin tapahtunut. Siinä vain on sellainen pieni ongelma, että mitä hiljempaa ulospäin tulee oltua, sitä suurempi huuto jää sisälle. Sellaisen huudon kanssa kukaan ihminen ei voi olla onnellinen.

Lopuksi otimme isän kanssa toiset kupit kahvia. Kävin kylässä ystäväni luona ja matkustin illalla junalla takaisin Tampereelle. Junassa minulla oli hyvä ja puolityhjä olo. Päästyäni kotiin kirjoitin henkilökohtaisemman blogitekstini ikinä. Tekstin kirjoitettuani puolityhjä oloni muuttui täysin tyhjäksi ja keveäksi. Oli kuin olisin voinut lentää. Soitin toiselle ystävälleni ja sanoin hänelle, että nyt on se paikka elämässä, jolloin et voi kieltäytyä muutamasta juomasta jossain kaupungin tuhannesta baarista.

Elämä on epämääräisen ajan kestävä retki, josta kukaan ei selviä puhtain paperein. Minä en määrittele ihmisiä heidän tekojensa kautta, vaan sen kautta, mitä tekojen jälkeen tapahtuu. Isäni tiesi, että alkoholi oli hänen ongelmansa, mutta ei koskaan pyrkinyt selittämään sitä kauniimmaksi. Hän oli silminnähden onnellinen kerrottuani eräs vuosi pääseväni radioon haastatteluun ja vaikka siinä haastattelussa sivutiin aihetta alkoholi, niin ohjelman jälkeen hän laittoi minulle palautetta, että helvetin hyvin meni.

Loppujen lopuksi, kuka meistä täällä on toistemme elämää tuomitsemaan, koska sille tielle lähdettyä, työsarka on loputon. Se että pystyykö kantamaan valintojensa seuraukset, onkin sitten toinen juttu. Väitän, että jos siihen kykenee, eikä verhoudu häpeän alle loppuelämäkseen, niin itselle pystyy antamaan anteeksi ja sitä kautta tulla taas enemmän esille. Se mitä muut ihmiset siinä vaiheessa suu vaahdossa vieressä huutelevat, kertoo vain heidän kyvyttömyydestään antaa itselle anteeksi tai kyvyttömyydestä käsitellä häpeää.

Vaikka pienenä poikana tykkäsin kiiltokuvista, niin näin isona poikana pidän niitä vain kauniina koristeina, joilla ei ole todellisuuden kanssa yhtään mitään tekemistä.

Armollista viikonloppua!