Havaintoja parisuhteesta

Minä en halua lasta

25.1.2019 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Olen kahdesti lyhyen ajan sisään saanut viestin, jossa minun toivottaisiin kirjoittavan huolesta, joka koskee rajusti alentunutta syntyvyyttä. Kannustavalla tavalla kirjoittaisin siitä, että kuinka ihanaa on, kun on lapsia. Rakastan olla isä ja se on ollut minun valintani haluta olla sellainen. Toisilla olkoon jokin toinen tahto. En minä halua kannustaa ihmisiä sellaiseen, jota he eivät oikeasti tahdo. Tähän aiheeseen liittyen julkaisen uudelleen tekstini vajaan kolmen vuoden takaa.

 

Suomessa on tänä vuonna syntynyt vähinten lapsia moneen vuosikymmeneen. Syyksi on epäilty epävarmoja aikoja ja arvojen muuttumista. Samaan aikaan myös solmittujen avioliittojen määrä on pienentynyt ja yksinelävien osuus väestöstä kasvanut. Tähän kun vielä lisää tilaston, että parisuhteessa elävät harrastavat seksiä vähemmän kuin vuosikymmeniin ja vähiten seksiä harrastetaan noin kaksikymppisten ja ruuhkavuosissa elävien joukossa, niin nopean yhteenlaskun perusteella voisi tehdä päätelmän, että parisuhteet ja perhe-elämä eivät ole tämän ajan kuuminta hottia.

Meitä suomalaisia riivaa yhden totuuden kirous. Me kuvittelemme, että on olemassa jokin normaali tapa elää ja jos ei tuohon normiin solahda, niin saa oudon ja erikoisen ihmisen leiman. Meillä on kasvamassa sukupolvi, josta osa on päättänyt olla vapaaehtoisesti lapsettomia. He arvostavat elämässä muita arvoja kuin lapset tai perhe. He ovat päättäneet kuunnella omaa ääntään ja tehdä ratkaisuja elämässään sen äänen mukaan eikä rakentaa elämäänsä toisten ihmisten tai yhteiskunnan odotusten mukaan.

Oman tien kulkeminen, varsinkin silloin jos se poikkeaa yhteiskunnallisesta normista, on aina selitettävä ulkopuolisille. Ei ihmisen, joka haluaa itselle lapsen tai lapsia tarvitse selittää kenellekään, että miksi. Sen sijaan ihminen, joka haluaa olla vapaaehtoisesti lapseton, joutuu selityksen antamaan. Se kun on siitä yhteiskunnallisesta normista poikkeavaa käyttäytymistä, josta ei selittämättä selviä.

Harvoin olen kuullut vapaaehtoisesti lapsettoman kyseenalaistavan ihmisen tavan elää, joka haluaa lapsia. Toisin päin valitettavasti esimerkkejä on liikaakin. Vapaaehtoisesti lapsettoman pitää olla koko ajan valmiudessa selittää valintansa. Vähän niin kuin ihmisen, joka kieltäytyy alkoholista. Hänen joutuu useamman kerran elämänsä aikana selittää, että miksi ei juo. Kun taas ihmisen, joka juo alkoholia, vaikka vähän liikaakin, joutuu harvoin vastaamaan kysymykseen, että miksi hän juo. Kyse kun on yhteiskunnallisen normin rikkomisesta ja juominen kuuluu enemmän osana tähän yhteiskuntaan kuin juomatta jättäminen. Aivan samoin kun lapsen hankkiminen kuuluu yhteiskunnalliseen normistoon, mutta vapaaehtoinen lapsettomuus ei.

”En ole koskaan haaveillut perhe-elämästä tai nähnyt tulevaisuutta perheen äitinä. Olen verrannut asiaa seksuaaliseen suuntautumiseen. Koen todella vahvasti, että äitiys ei ole minua varten. En edes koe asiaa valintana, vaan ikään kuin biologisena asiana. Minulta kai puuttuu jokin geeni. Ei se minua haittaa. Joitakin muita sen sijaan se tuntuu haittavan ja kummastuttavan. Olen lukuisia kertoja joutunut selittämään, perustelemaan ja muuten kohtaamaan negatiivista asennoitumista. Mielestäni teen oman osuuteni tässä yhteiskunnassa tekemällä yhteiskunnallista työtä, vapaaehtoistyötä ja usein energiaakin on enemmän ystävyyssuhteille ja kanssaihmisille. Sitä paitsi, en ole millään lailla perinteinen muutenkaan arvoissani.”

Näin kirjoittaa yksi vapaaehtoisesti lapseton nainen. Vapaaehtoisesti lapsetonta pidetään monissa keskusteluissa merkkinä suuresta itsekkyydestä. Tämä hämmentää minua. Miten ihminen, joka ei halua itselle lasta on itsekkäämpi kuin ihminen, joka haluaa itselle lapsen? Eikö kyseessä ole täysin sama asia, mutta janan eri puolilta? Jos vapaaehtoinen lapsettomuus on itsekkyyttä, niin aivan samalla lapsen hankkiminen on itsekästä. Mistä muista syistä kuin itsekkäistä syistä lapsia hankitaan?

Meillä ihmisillä on huono tapa puuttua toisten ihmisten valintoihin. Niin kuin se olisi meiltä itseltämme pois jos joku toinen elää toisin kuin me itse elämme. Vaikka onkin niin, että ihminen, jolla on pakottava tarve vähätellä, arvostella ja puuttua toisen ihmisen elämään ja valintoihin, on merkki ihmisen pienuudesta ja epävarmuudesta, niin se on samalla myös merkki yhteiskunnallisesta paikallaanpysymisestä. Normin rikkojan osa on aina toimia jäänmurtajana tuleville sukupolville ja toisinaan se jää on niin paksua, että sen rikkominen on työläämpää kuin voi edes kuvitella.

Huonoin ja tuhoavin tapa on elää elämänsä ulkopuolisten odotusten mukaisesti. Perustaa perheen, vaikka ei sitä haluisikaan. Synnyttää lapsen, vaikka ei sitä haluaisikaan. Samalla se on helpoin tapa elää elämänsä. Seurata jalanjälkiä, jotka on tehty meille jo valmiiksi kuljettavaksi. Pohtimatta ja ajattelematta jatkaa elämistä sillä samalla kaavalla kuin se on ennenkin tehty.

Ehkä vähenevät lapsiluvut, solmittujen avioliittojen väheneminen ja lisääntynyt yksinasuminen ovat merkkejä jostain yhteiskunnallisesta murroksesta. Ehkä ne ovat vain hetkellistä ajan kuvaa. Se on sinänsä samantekevää, sillä tärkeintä tässä kaikessa on se, että ihmisellä on vapaus ja mahdollisuus pohtia sitä, mitä elämälleen oikeasti haluaa tehdä ja kukaan meistä ei kai ole niin yläpuolella toista, että hänellä olisi varaa lähteä puuttumaan ja arvostelemaan toisten ihmisten valintoja.

Minulle lapseni on suuri ilo elämässä, mutta en koe, että olisin valinnoissani jotenkin oikeammassa kuin he, jotka valitsevat toisin. Pahoissa paikoissa toki kadehdin toisin valinneita, aivan niin kuin kaikki meistä tekevät. Ei omia ratkaisuja kannata pitää ainoina oikeina ja omaa elämäänsä kannattaa aika ajoin tarkastella kriittisellä silmällä. Se on kuitenkin oman elämän kannalta järkevintä kuunnella itseään kuin muita saavuttaakseen oman näköisen elämän. Sen verran tervettä itsekyyttä ihmisellä on hyvä olla. Kuuluu siihen elämään lapsia tai ei.

Yhden totuuden yhteisöt ovat niitä kaikkein ahdistavimpia yhteisöjä elää. Siltä totuudelta kannattaa sulkea korvansa.