Minä en lupaa sinulle yhtään mitään

Uuden vuoden vaihtuessa meillä on tapana tehdä kaikenlaisia lupauksia. Päätämme aloittaa paremman ja terveellisemmän elämän. Lupaamme olla parempia aviopuolisoja, vanhempia tai ylipäätään ihmisiä. Lupaamme jälleen kerran asioita, joita emme ole todellakaan valmiita tekemään. Intoa kestää kahdesta tunnista muutamaan viikkoon ja sen jälkeen elämä jatkuu niin kuin ennenkin.

Lupaushan ei tarkoita yhtään mitään. Suurimmaksi osaksi lupaus on itsepetosta. Lupauksilla saa hetkeksi itselleen rauhan ja valheellisen tunteen, että tällä kertaa tämä kaikki varmasti onnistuu. En halua olla kyyninen, mutta ei onnistu. Ei uusi vuosi ole mikään puhdas pöytä tai tyhjä taulu, jonka vaihduttua kaikki mennyt lakkaa olemasta. Jos ihminen haluaa aidosti muutosta, niin ei hän odota uutta vuotta sen tehdäkseen. Elämänmuutos vaatii paljon enemmän kuin yhden annetun tyhjän lupauksen.

Kuten sanoin, lupaus on omatunnon vaimennin. Suurin osa niistä haihtuu olemattomiin kuten Sinisten eduskuntaryhmä. Puolet meistä on luvannut jopa sille kaikkein rakkaimmalleen puuta heinää. Ei kestä jokainen avioliitto myötä- ja vastamäkiä kunnes kuolema erottaa. Ei edes luvattu uskollisena pysyminen tahdo olla oikein saavutettavissa, jos tutkittuja uskottomuusprosentteja on uskominen. Eikä sitä tarvitse tutkimuksista lukea. Riittää, kun katsoo ympärilleen ja peiliin.

Lupauksilla voittaa itselleen aikaa sille näytelmälle, jota ympäristölleen ja itselleen näyttelee. Miksi edes luvata jotain sellaista, johon ei ole tahtoa eikä resursseja toteuttaa sitä? Lupausten rikkominen on aina perseestä ja sitä ei saisi tehdä. Pääsisikin paljon helpommalla olla tekemättä lupauksia. Ei tulisi rikottua niitä.

Ihan oikeasti, kuka voi varmasti luvata rakkaansa, suvun, jumalan ja ketä kaikkia tyyppejä siinä nyt sitten onkaan, kuolemaan asti kestävää parisuhdetta tai uskollisuutta? Se on tavoite ja siihen pitää todellakin pyrkiä, mutta eikö siihenkin riittäisi sanoa, että yrittää kaikkensa? Tällä säästyttäisiin siltä, että puolet meistä ei tuota lupausta rikkoisi. Miksi luvata jotain sellaista, josta ei voi kukaan olla täysin varma? Miksi teeskennellä, että pystyy näkemään kymmenien vuosien päähän?

Ihmiset, jotka koko ajan lupaavat jotain, ovat lähtökohtaisesti epärehellisiä. En minä ainakaan jaksa arvostaa lähelläni ihmistä, joka kerta kerran jälkeen lupaisi ja mitään ei koskaan tapahtuisi. Paljon rehellisempi ja särmikkäämpi on ihminen, joka suoraan myöntää, että ei todellakaan pysty tiputtamaan vartaloltaan kolmea kiloa, suupielestään savuketta tai pääsemään hetkessä irti riippuvuudestaan. Yrittää voi, mutta lopputulemasta ei pysty vielä sanomaan.

Onhan se kai niin, että ihminen, joka tosissaan aikoo tehdä elämälleen muutoksen tai joka on tosissaan jonkun asian suhteen, ei tarvitse sitä erikseen kenellekään julkisesti luvata. Ihminen, joka haluaa, keksii keinot, ihminen, joka ei halua, keksii tekosyyn ja ihminen, joka julkisesti lupaa, todennäköisesti valehtelee kaikille. Helvetin yksinkertaista tämä kaikki.

Joten eiköhän me kaikki ensi vuonna yritetä olla mahdollisimman hyviä ihmisiä itsellemme ja toisillemme. Kaikki siitä enemmän on plussaa, mutta hyvyyskin on jo ihan riittävää. Ei pilata sitä lupaamalla asioita, joita meidän ei edes tarvitse kenellekään luvata, edes itsellemme.

Vittu tehdään eikä vain aiota!