Havaintoja parisuhteesta

Minä en ole sinun pelastaja

17.8.2019 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Joskus näen unen. Siinä unessa olen supersankari, joka pelastaa kaikki kadotetut sielut. Supersankari, joka ottaa olkapäilleen rakastetun heikkouden ja antaa omalla vahvuudellaan hänen olla heikko.

Kunnes herään ja huomaan, että kylkeeni ei olekaan kasvaneet siivet, jolla lentää ja pelastaa koko maailman ahdistus.

Muistan päivän lapsuudesta. Olin ehkä kahdeksan tai jotain. Olin valvonut lähes koko yön. Se oli niitä viikonlopun öitä, jolloin yritin pitää maailmaa kasassa. Ajattelin, että jos nukahdan, niin maailma lakkaa olemasta. Minun piti olla lentäjä, joka ohjaa koneen turvallisesti perille, koska jos en ohjaa, koko matkustamo tuhoutuu.

Keittiöstä kuului humalaisia miesääniä. Mitä enemmän aika liikkui kohti aamua, sitä voimakkaammaksi äänet voimistuivat. Aamuyöllä äänet vaimenivat. Ulko-ovi oli jäänyt selkosen selälleen aamun tulla. Kävin laittamassa sen kiinni ja samalla tarkistin, että sohvalle sammuneelta isäihmiseltä kuului hengitys. Jotenkin pelkäsin, että ei kuulusi.

Koska rakastin niitä hetkiä, jolloin olin hänen olkapäällään ja oli keskiviikko tai jokin muu arkipäivä, koska silloin tiesin varmuudella, että välittämisen eteen ei tullut viina ja vapaapäivä. Sai hengittää rauhassa ja olla vain lapsi eikä lentäjä. Sai nukkua rauhassa yön ilman työvuoroa pitää perheyksikkö ilmassa.

Nuorena rakastuin ihmisiin, jotka kaipasivat pelastusta. Ajattelin, että olen hyvä siinä, pelastamisessa. Olihan minulla siitä hyvä työkokemus jo lapsuudesta lähtien. Niin kuin silloin yhtenä juhannuksena, jolloin isähahmoni oli juonut niin paljon pontikkaa, että sammui vaatteet päällä sängylleen. Olin taas lentäjänä viereisessä huoneessa. Kunnes tuli paha ilmakuoppa.

Kuulin outoa ääntä viereisestä huoneesta ja säntäsin paikalle. Isähahmo makasi selällään sängyssä ja oksensi, kunnes lakkasi hengittämästä. Käänsin pelastajana hänet kyljelleen, kunnes kuulin hänestä lähtevän äänen. Juoksin hakemaan apua. Seuravana päivänä isähahmo sanoi minulle, että ei enää koskaan juo viinaa. Sitä kesti kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa tunsin, että minulla on lupa olla vain pelkkä matkustaja.

Minulle on parisuhteissa sanottu, että en osaa ottaa vastaan, jos joku kaatuu minua kohti. Minulle on sanottu, että en ole miehinen turva. Hassua, sillä olen aina ajatellut, että juuri siinä olen hyvä. Pelastamisessa ja tilanteen pitämisessä hallinnassa. Koko elämäni olen pelännyt lentämistä ja koskaan en ole pystynyt nukahtamaan missään liikkuvassa kulkuneuvossa. Olen jotenkin ajatellut, että jos tulee ongelma, niin minä olen käytettävissä.

Kunnes tuli se päivä, jolloin terapeuttini sanoi minulle, että minun pitäisi antaa itselleni lupa olla sylissä. Minun pitäisi antaa itselleni lupa olla pelkkä matkustaja. Minulla pitäisi olla tunne, että minunkin untani vartioidaan, eikä minun pitäisi olla se, joka herää pienempäänkin rapsahdukseen.

Olen aina ollut herkkäuninen. Herään jääkaapista kuuluvaan hurinaan ja postiluukusta tuleva lehti on jo kuin pommi räjähtäisi.

Olen tyrinyt kaikki aikaisemmat parisuhteeni. Olisihan se helppo selittää menettämisen pelolla tai epävarmuudella. Olen pelännyt menettämistä niin paljon, että olen tehnyt kaikkeni, että lopulta menetänkin. Sillä säästyy jätetyksi tulemiselta. Rehellisempää on kuitenkin sanoa, ettö olen tyrinyt ne, koska en ole halunnut tarpeeksi kasvaa ja mennä kohti haavojani, epämukavuusalueitani.

Nuorempana rakastuin vain ihmisiin, jotka olivat niin rikki, että kuvittelin pelastajana voivani pelastaa heidät. Ymmärtämättä, että eihän minusta siihen olisi edes ollut. Ymmärtämättä, että kukaan toinen ei voi toista pelastaa, jos ei itse halua tulla edes pelastetuksi. Kunnes elämääni tuli niin rikkirevitty tyttö, jonka haavat kuvittelin arpeuttavani silittelemällä hänen hiuksiaan. Se oli minulle liikaa.

Kirjoitin päiväkirjaan lauseen, että en pysty olemaan enää kenenkään terveyskeskus. Haluisin olla yksin.

Elämä on määrittelemättömän ajan kestävä tragikoominen kokonaisuus. Liian moni meistä kuvittelee olevansa aivan liian paljon. Me olemme puolipilkku universumin kokonaisuudessa. Ainoa, jonka voimme pelastaa, on itsemme. Toki monella meistä on vastuu lähimmäisistämme, joista tärkeimmät ovat lapsemme. Suurin tehtävämme on käyttäytyä niin, että he saavat olla lapsia. Se, että heille ei tule tunne siitä, että heidän vastuullaan on pitää kone ilmassa. Heidän oikeutensa on vastaanottaa rakkaus ja turva.

Turva. Turva. Turva. Turva.

Mitä meihin aikuisiin tulee, niin meillä on tarinamme. Niillä ei ole reilua selittää loputtomiin mitään tai pitää keppihevosena haluttomuuteen kasvuun ja muutokseen, mutta tarinat kannattaa kuunnella ja ymmärtää. Koska oppimassa itseämme ja toisiamme me täällä olemme.

Tekemässä parhaamme.

Se riittää.

Lue myös

Suosittelemme