havaintoja parisuhteesta

”Minä olen kuulemma mies jolla on vihanhallintaongelma”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

”Olen pitkään seurannut blogiasi ja somepäivityksiäsi. Niin paljon surullisia tarinoita. Itse asiassa ne olivat yksi väline, kun yritin ”puhua järkeä” rakkaimmalleni tässä viimeisimmässä suhteessani. Että katso millaisia ISOJA ongelmia muilla on, ei anneta meidän jutun kaatua tällaiseen. Mutta milloinkas tunnetta olisi järjellä kumottu.

Lähetän tämän nyt anonyymimailistani, ehkä koen sen etenkin exäni intimiteettisuojan varjelemisen kannalta tärkeänä. Itse en koe, että tässä koko tapauksessa on niin hirveästi hävettävää, mutten halua mitenkään maalailla hänestä ikävää kuvaa julkisesti. Kyseessä on siis aivan valtavan ihana ihminen – yhtä ”pientä” seikkaa lukuunottamatta.

Mutta tässä tarinani, jos haluat sen jossain muodossa julkaista.

Minä olen mies, jolla on vihanhallintaongelma

Istumme rakkaani kanssa pariterapeutin sohvalle. Hän kysyy empaattisesti ”Mikäs teidät tänään tuo tänne?” ja kallistaa päätään. Vedän syvää henkeä, lasken kolmeen ja vastaan: ”Olemme täällä, koska minulla on paha vihanhallintaongelma”. Siinäpä lause, jota en olisi koskaan uskonut lausuvani. Sanoja, jotka peräkkäin aseteltuna kyllä muodostavat loogisen kokonaisuuden. Mutta lause, joka ei kenenkään ystäväni, sukulaiseni, tuttavani tai ex-kumppanini mielestä sovi minuun mitenkään päin. Miten tässä nyt sitten kuitenkin kävi näin?

Kelataan tässä kohtaa aikaa taaksepäin kahden vuoden verran. Koronakevät 2020 toi elämääni yllätykselliset Tinder-treffit, kun paikalle saapui valloittavasti hymyilevä ihana nainen. Niin ihana, etten uskonut hänen kelpuuttavan minua toisille treffeille. Mutta niin vain hän halusi. Ja vielä kolmannet. Ja neljännet jajajaja…. Pian olimmekin syvästi rakastuneita ja vietimme yhdessä elämäni onnellisinta aikaa. Kun luen läpi vanhoja viestejämme, sieltä paljastuu ylitsepulppuava molemminpuolinen ilo siitä, että elämään on löytynyt kumppani jollaisesta ei ole voinut haaveillakaan.

Kauniista ja ihanasta alusta huolimatta päädyimme riitojemme vuoksi terapeutin sohvalle. Jatkoin puheenvuoroani kertoen, että rakkaani kokee minun käyttäytyvän riitatilanteissa aivan hirvittävällä tavalla. Kontrollin menetettyäni sanon niin kauheita asioita, että hän tuntee ne suorastaan fyysisenä kipuna kehossaan: ”kuin makaisin maassa ja minua potkittaisiin”.

Suhteemme aikana meillä oli kolme riitaa, jotka kulkivat seuraavasti:

Minä: Se on muuten jännä, että Suomessa laki kieltää, että moottoritielle liittyviä autoja ei saa väistää.

Hän: Ei kyllä ole sellaista lakia

Minä: Ööö… kyllä taitaa kuitenkin olla. Mutta kato vaikka Googlesta miten se on. (Miettien, että omasta autokoulusta on sen verran aikaa, että ehkä lakia on ehditty muuttaa)

Hetken hiljaisuuden jälkeen kysyn mitä Google kertoi. En saa vastausta. Kysyn uudelleen, koska luulen ettei hän kuullut moottoritiehuminan yli kysymystäni. Ei vastausta. Lopulta tilanteesta hämmentyneenä kysyn vielä, katsoiko hän pyytämäni asian Googlesta. Ei vastausta, vaan mykkäkoulua seuraavat 30 minuuttia.

Toinen riita puolestaan lähti siitä, kun mainitsin rantakäsipallokohun, jossa pelaajat ja liitto kiistelivät sopivista peliasuista. Totesin, että typerää kiistelyä, mielestäni naisten pitäisi ihan itse saada päättää millaisissa peliasuissa pelaavat.

Hän: Voi kulta pieni, ei sellaista lajia ole OLEMASSAKAAN kuin rantaKÄSIpallo!

Minä: (kaivan puhelimeni taskusta, etsin asiaa koskevan Iltalehden uutisen ja näytän sen hänelle)

Hän: Mykkäkoulua 45 minuuttia

Terapeuttimme yrittää riitakuvaukset kuultuaan saada selville missä kohtaa minä olen sitten suuttunut ja mitä sitten on tapahtunut. Lopulta hän ymmärtää, että nämä ovat kokonaisuudessaan ne riidat, missä minun käytökseni on rakkaani mielestä ollut satuttavaa.

On kuin lamppu syttyisi hänen päänsä päällä, ja hän pitää pitkän luennon miten ”maailmassa on faktoja ja asioita joita toiset ihmiset sanovat ja tekevät – ja sitten on meidän tunnereaktiomme niihin. Ja tämä sinänsä aito tunne voi kummuta jostain aivan muusta, vaikkapa lapsuuden traumasta, jossa isä on aina jyrännyt lapsen mielipiteet”.

Luentonsa lopuksi hän kysyy pitääkö rakkaani tällaista puhetta aivan höpöpuheena vai fiksuna analyysinä. Kyseessä on kuulemma täysin järkeenkäyvä teoria. ”Entä onko miesystävälläsi edelleen mielestäsi vihanhallintaongelma?”, hän vielä varmistaa.

Odotan vastausta jännityksellä. Valitettavasti tulos on odotettu. Vaikka itse olen yrittänyt viikkoja selittää, että en ole ollut hänelle raivoissani, vaikka ammattilainen vääntää rautalangasta, että kyseessä eivät ole vakavat riidat…. Mikään ei auta. Hänen päässään minun vihanhallintaongelmani on ja pysyy. Olenhan näyttänyt hänelle puhelimesta Iltalehden uutista ja pyytänyt Googlettamaan tieliikennelakia.

Ai niin, se kolmas riita. Olin auttamassa rakkaintani muutossa. Edessä oli pitkä päivä, jolloin piti saada aikaan valtavan paljon asioita. Saavuin aamulla auttamaan. Kerroin heti aluksi, että akkuporakoneessani on vähän heikko akku, joten päivän työjärjestys pitää miettiä sen mukaan. Ensin järjestetään paikkoja sen verran, että päästään poraamaan, kun kone hyytyy, jatketaan muuta järjestelyä. Akun taas latauduttua voidaan jatkaa poraamista ja näin edelleen. Tästä seurauksena oli se, että hän karjui minulle pää punaisena heitellen tavarat pitkin seiniä, kattoa ja lattioita. Mutta niin, minä olin hänen mielessään se, jolla oli vihanhallintaongelma.

Valitettavasti tiedän, millaista on elää suhteessa, jossa toisen on käytännössä mahdotonta muodostaa lausetta ”anteeksi, olin väärässä”. Samaa helvettiä en halunnut kokea enää uudelleen. Joten jouduin irrottautumaan tuosta muutoin niin täydellisestä suhteesta.

Sattumalta osuimme nyt joitakin kuukausia eron jälkeen ex-rakkaani kanssa samaan baariin. Paikkaan, jossa oli kohtaamishetkellä noin 150 tyhjää asiakaspaikkaa. Kaikista näistä tyhjistä paikoista hän valitsi minua vastapäätä olevan. Koska tietenkin jokainen haluaa istua lähellä vihanhallintaongelmaista ja sanoillaan satuttavaa exäänsä. Hetken siinä istuttuaan hän alkoi itkeä ja joutui poistumaan. Illan aikana hän kuitenkin palasi aina vain uudelleen lähelleni. Perään tuli kuitenkin viesti, että ”meistä ei enää koskaan voi tulla mitään”. Valitettavasti.

Tuntuu uskomattomalta, että elämäni täydellisin suhde kaatuu ”riitoihin”, joissa en ole edes kokenut minkäänlaisia vihan tunteita vaan käyttäytynyt täysin asiallisesti. Vaikka olen yrittänyt vaimentaa tunteeni, rakastan häntä edelleen aivan valtavasti. Olimme käsittämättömän hyvä ja onnellinen pari.

Olisin valmis lähes mihin tahansa saadakseni hänen kanssaan uuden mahdollisuuden. Valitettavasti elämässä harvemmin suodaan sellaisia. Nyt en voi kuin surra tämän suhteen loppuun ja uskoa, että vielä joskus voisi löytyä jotain vielä parempaa. Tällä hetkellä uskoni ei oikein riitä siihen.”

Lue myös

X