”Minä olen mies, joka on lyönyt useasti vaimoaan”

Olen aiemminkin sen kirjoittanut, että blogini on moniääninen. Tällä kertaa tarinansa kertoo lähisuhdeväkivaltaan syyllistynyt mies. Tarina on miehen. Blogikirjoituksen toteutus ja referointi minun.

”Olen huomannut sivustollasi käydyn aiheen lähisuhdeväkivallasta. Minä olen tarinoiden roisto. Mies, joka on satuttanut läheisiään fyysisellä väkivallalla. Olen repinyt puolisoani hiuksista, tönäissyt seinää kohti, pitänyt väkisin paikoillaan ja lyönyt suoraan kasvoille. En edes yhden kerran, vaan useamman kerran. Ensin tein sitä vain ollessani humalassa ja pääsin käyttämään humalatilaani syynä käyttäytymiselleni, mutta myöhemmin käyttäytymiseni ei tarvinnut edes humalaa ympärilleen.

En halua, että nimeäni käytetään tai että minut tunnistetaan tekstistä, koska en kestä tätä häpeää sisälläni anonyyminakaan, saati sitten, että minut tunnistettaisiin. Mies, joka lyö läheisiään ja naista, ansaitsee kaiken häpeän ja yksinäisyytensä.

Pystyn kirjoittamaan tänä päivänä tästä, koska olen saanut vuosien ajan ammattiapua ja pystyn edes jotenkin käsittelemään ja jäsentämään tekojeni syitä ja seurauksia. Anteeksi en ehkä pysty antamaan koskaan itselleni.

Olen tiedostanut paljon asioita matkallani itseeni. Uskon, että väkivaltaisuuteni juuret ovat lapsuudessa. Minut kasvatettiin väkivallalla. Perheeseeni kuului ankara isä, joka rankaisi lapsiaan fyysisesti. Hän tukisti, antoi avokämmenellä poskelle, retuutti käsistä ja uhkaili väkivallalla. Äitini ei uskaltanut pitää isälleni vastaan ja sai myös osansa isän väkivaltaisuudesta. Myös äitini rankaisi minua joko luunapeilla tai tukkapöllyllä. Olen siis elänyt väkivaltaisen lapsuuden.

Vanhempani pitivät sitä varmasti normaalina kasvatustapana, eivätkä ajatelleet edes olevansa väkivaltaisia. Siihen lisättynä erittäin patakonservatiivinen arvomaailma, jossa perheen pää on mies, jolla nainen on vaimo, joka tottelee ja hoitaa lapsia ja kodin, niin lähtökohta omille tuleville parisuhteille oli surkea. Varsinkin, kun en osannut kyseenalaistaa vanhempieni arvomaailmaa ja kasvatusta. Koin esimerkiksi, että väkivalta minua kohtaan oli ansaittua, koska en muuten totellut.

Ensimmäinen avioliittoni ei kestänyt pitkään. Se ei edennyt väkivaltaan asti. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että asiaan vaikutti se, että silloinen vaimoni oli arvomaailmaltaan aivan eri maailmasta ja ymmärsi varsin pian, että hän ei voi olla onnellinen kanssani, joka avioliiton solmimisen jälkeen alkoi toisintaa lapsuudenkodista omaksuttuja arvoja. Nainen ei suostunut asemaansa ja lähti menemään ennen kuin mitään ehti tapahtua.

Toisissa avioliitossa alkoi väkivalta. Vaimoni oli nainen, joka omaksui kyllä roolinsa kodinhoitajana. Aluksi. Kaikki olisikin ehkä mennyt hyvin, ellei hän olisi alkanut kyseenalaistamaan omia omaksumiaan arvoja omasta lapsuudenkodista. Vaimoni arvot muuttuivat kesken avioliittomme ja hän halusikin naisena muuta kuin minä olin valmis ottamaan vastaan.

Aloin hallita väkivallalla. Ensin se oli vain pientä uhkailua, kunnes tuli ilta, jolloin vaimoni lähti ystävättärensä kanssa elokuviin ja lasilliselle. Join sillä aikaa itseni humalaan ja vaimoni saavuttua kotiin, aloin riehumaan ja sen lomassa tulin tönäisseeksi häntä päin makuuhuoneen seinää. Seuraavana aamuna pyysin anteeksi.

Olin anteeksipyynnöissäni aina tosissani. Kyllä minä väkivaltaisia tekojani aina kaduin. Ehkä siinä oli enemmän kuitenkin pelkoa siitä, että minut hylätään ja terapeuttini mukaan hylkäämisen pelko alkoi kasvaa ja mitä suuremmaksi pelko kasvoi, sitä väkivaltaisemmaksi minä kävin. En saanut enää ilman väkivaltaa tai väkivallan uhkaa pidettyä tilannetta hallinnassa ja aloin käyttämään väkivaltaa kontrollin välineenä.

Minulle pahinta olivat tilanteet, jossa vaimoni ei ollut kontrollini alla. Kaikki oli hyvin, kun vaimoni oli siellä, jossa hän oli minulle turvallisessa paikassa eli kotona. En olisi edes halunnut, että vaimoni kävisi töissä, sillä töissä vaimoni ei ollut valvovan silmäni alla. Siksi halusin heti alusta alkaen, että tekisimme lapsen ja sen jälkeen lisää, jotta saisin lasten avulla vaimoni pysymään kotona. Ajattelin, että sen jälkeen kaikki olisi hyvin. Minä olisin töissä ja takaisin toimeentulon ja vaimoni olisi kotona lasten kanssa ja hoitaisi sen puolen. Minusta alkoi tulla samanlanen kuin isäni oli.

Paitsi että kaikki ei mennytkään suunnitelmien mukaan. Vaimoni ei tullut raskaaksi. Yritimme vuodesta toiseen ja turhautumiseni kasvoi ja kun turhautumiseni kasvoi ja suunnitelmani eivät pitäneetkään, pelko alkoi ohjata käyttäytymistäni väkivaltaisempaan suuntaan. Aloin samaan aikaan käyttämään alkoholia enemmän ja kierre oli valmis.

Jokaisen väkivaltaisen teon jälkeen sanoin vaimolleni, että en koskaan enää lyö. Jokainen lupaus jäi lunastamatta. Löin joka kerta uudestaan. Väkivaltaisen ihmisen lupaus ei ole yhtään mitään. Älkää koskaan uskoko sitä, ellei lupauksen lisäksi väkivaltaan sortuva hae itselleen ammattiapua. Sitten voi olla mahdollisuus tervehtymiseen. Muuten ei koskaan. Sanon tämän vielä kerran. Muuten ei koskaan.

Jokaisen anteeksipyynnön jälkeen vaimoni jäi. Kun olen asiaa vuosia työstänyt, niin minun olisi pitänyt lähteä. Minun olisi pitänyt nähdä se, että olen vaimolleni pahimmillaan hengenvaarallinen. Mutta ei väkivallan tekijä sitä niin näe. Hän hakee oikeutusta teoilleen ja selittää teon omassa päässään pienemmäksi ja hakee teoilleen syytä uhrista. Silti jokaisen lyönnin jälkeen minusta rikkoutui yksi pala lisää ihmisyyttä, vaikka siinä elämänvaiheessa en sitä tunnistanutkaan.

Viimeinen lyönti oli kaikkein kovin. Se tapahtui muutama päivä sen jälkeen, kun raskaustesti näytti taas miinusta. Syytin humalassa vaimoani siitä, että hän tahallaan ei tule raskaaksi. Potkaisin häntä voimalla vatsaan ja samalla olin huutanut, että varmistetaan se sitten kunnolla, että et raskaaksi tule. Vaimoni maatessa itkevänä ja huutavana naapurimme olivat soittaneet poliisit paikalle. He veivät minut raudoissa pois, sillä vastustin heitäkin.

Sitä potkua vaimoni ei antanut enää anteeksi.

Jäin yksin ja halusin tappaa itseni. Yritin saada vaimoni kiinni ja lähettelin hänelle vuoroin kauniita ja vuoroin uhkaavia viestejä. Onneksi hän ei enää koskaan palanut. Mikään ei olisi muuttunut, koska minkään ei olisi tarvinnut muuttua. Olinhan taas saanut väkivallalla sen, minkä olin halunnut. Ensimmäisen kerran elämässäni en saanutkaan väkivallalla haluamaani, vaan sen sijaan menetin kaiken. Jos se ei avaa ihmisen silmiä, niin ei sitten mikään.

Pakenin tilannetta tutulla kaavalla. Tartuin pulloon, kunnes seinä oli sielläkin vastassa. Tapaturman johdosta makasin sairaalassa ja olin elämässäni ensimmäisen kerran niin yksin kuin ihminen voi vain olla. Sairaalasta päästyäni en tarttunut enää pulloon, vaan puhelimeen ja pyysin apua.

Olen ajatellut, että onneksi emme koskaan saaneet lasta. Olisin ollut lapsellekin väkivaltainen ja lapsi olisi nähnyt väkivaltaa. Olin aivan kuin isäni. Kuvittelin pitäväni langat käsissäni voimalla, koska muita tapoja ja avuja minulla ei ollut. On turha väittää, että väkivalta ja arvomaailma ei periydy. Kyllä ne periytyvät, jos asioita ei kyseenalaista. Minä en kyseenalaistanut. Kyseenalaistaja voi parisuhteessa olla myös puoliso ja onkin hämmentävää ajatella, että ensimmäinen vaimoni oli niinkin kaukaa viisas, että ymmärsi lähteä ajoissa. Hän ei ollut saanut lapsena kasvatusta, jossa nainen alistetaan miehen alle.

Havahtuminen on tuonut mukanaan häpeän. Suuren syyllisyyden ja häpeän. En usko, että koskaan pääsen häpeästä eroon kokonaan. Enkä usko, että olen valmis uuteen parisuhteeseen. Minua pelottaa aivan liikaa, että kaikki toistuu. En voi vielä luottaa itseeni, koska menneisyyden haamut ovat liian esillä. Pelkään, että satutan jälleen kerran minulle rakasta.

Pelottava ajatus on se, mitä terapeuttini minulle sanoi. Hän uskoo, että olen siinä mielessä harvinainen perheväkivaltaan syyllistynyt, että olen hakenut apua. Liian moni aloittaa uuden suhteen ja sen tiedätte, että miten siinä käy.

Olen tavannut ex-vaimoni, jota satutin. Kävimme kahvilassa. Pyysin viimeisen kerran anteeksi ja tällä kertaa tarkoitin sitä oikeasti. Hänellä on uusi puoliso ja he ovat saaneet lapsen. En pääse koskaan siitä ajatuksesta eroon, että olisin potkullani voinut estää sen tapahtumasta. Helpotti silti katsoa ex-vaimoani suoraan silmiin, vaikka se oli vaikeinta, mitä olen koskaan tehnyt. Toinen asia, joka on tuonut helpotusta elämääni on isäni kuolema. Tuntuu kuin jotain olisi irronnut sisältäni ja minulla oli kevyempi olo.

Menen päivä kerrallaan. Alkoholin olen jättänyt kokonaan pois. Yritän elää syyllisyyteni keskellä ja löytää itsestäni edes jotain hyvää. Vaikeaa se on, mutta ehkä joskus tulevaisuudessa jotain edes pientä löytyy. Ympäristöni ei minulle anteeksi anna. Enkä sitä ole vaatinutkaan. Elän loppu elämäni naisten hakkaajan viitta harteillani.

Minun teki pahaa lukea kaikkien niiden uhrien kokemuksista, jotka kokemuksistaan blogissa kertoivat. Pahinta siinä oli se, että olin yksi satuttajista. Sen haluan vielä sanoa, että kun satuttaja pyytää seuraavana päivänä tekoaan anteeksi ja lupaa olla tekemättä sitä enää koskaan, niin älkää uskoko.

Älkää uskoko.

Sillä vain ihminen, joka itse haluaa itselleen apua ja joka sitoutuu pitkäaikaisen avun pariin, voi parhaimmillaan päästä väkivallan kierteestä eroon. Se ei tapahdu pelkästään katumalla ja anteeksipyytämällä.”