”Minä olen se paha äiti joka ei antanut lastaan isälleen”

”Olen lukenut monia tarinoita äideistä, jotka kostavat eronsa lasta hyväksikäyttäen. Minä olen sellainen äiti.

En halua nimeäni julkisuuteen ja teksti pitää näyttää minulle ennen kuin sen saa julkaista, jotta siitä saa kaiken tunnistettavuuden pois.

Mieheni halusi erota yli kymmenen vuotta kestäneestä avioliitostamme. Hän kertoi syyksi, että me tuhoamme toisemme ja lapsemme jos jatkamme yhteiselämää. Niin varmasti olisimme tehneetkin, koska yhteiselomme oli monella tavalla ihan helvettiä. Seksiä meillä ei ollut kolmeen viimeiseen vuoteen ja nukuimme eri huoneissa. Riitelimme aivan kaikesta. Olin riidoissa myös väkivaltainen miestäni kohtaan. Läpsin ja raavin häntä. Hän ei koskaan koskenut minuun väkivaltaisesti.

En halunnut erota, koska ero tuntui häpeälliseltä ja epäonnistumiselta. Vihasin ajatusta että rikkoisin lapseltani turvallisen perheen. Tiedän nyt että lapsi eli meidän kanssamme turvattomassa perheessä. Hän lakkasi yhdessä vaiheessa kokonaan puhumasta ja yritti iltaisin pysyä valveilla väkisin, että ei nukahtaisi riidan ääniin. Silti pidin tuota kasvuympäristöä lapselleni ehjänä kotina, koska emme eroa ja riko häneltä sitä.

Eron jälkeen mieheni halusi, että otamme käyttöön viikko-viikko systeemin. En suostunut, koska en halunnut olla viikkoa ilman lastani. Oikea syy oli, että halusin kostaa miehelleni. Uhkasin muuttaa lapsemme kanssa kotipaikkakunnalleni 400 kilometrin päähän, jos mies vaatii viikko-viikkoa. Mies taipui joka toiseen viikonloppuun.

Hankalaa se oli. Puutuin joka asiaan. Annoin miehelleni muistilapun miten lapsen kanssa pitää olla viikonloppuisin, vaikka sisimmissä tiesin mieheni olevan hyvä isä. Parhaimmillani laitoin miehelleni yli 100 viestiä viikonlopun aikana. Jos hän ei vastannut, uhkasin tulla oven taakse.

Kaikki muuttui vielä pahemmaksi, kun välikäsien kautta kuulin mieheni alkaneen tapailla uutta naista. Päätin olla antamatta lastani enää isälleen, koska pelkäsin, että hän viettää aikaa uuden naisen kanssa.

Yritin saada ihmisiä puolelleni. Soitin sukulaisille, miehen sukulaisille, miehen työpaikalle, hänen kavereilleen ja kenelle ikinä keksinkään soittaa, kertoakseni että hän on hylännyt lapsensa toisen naisen vuoksi. Pahimpina hetkinä valehtelin hänen olleen lasta kohtaan väkivaltainen. Iso osa ihmisistä uskoi minua ja alkoi olla tukena sille, että saisin lapsen yksinhuotajuuden ja että lapseni ei tarvitsisi enää mennä isänsä luokse.

Lapsi reagoi häiriökäyttäytymisellä. Hän alkoi muun muassa päiväkodissa lyödä muita lapsia. En minä siitä välittänyt, koska minulla oli oma missio käynnissä. Saada mieheni kärsimään siitä, että kehtasi jättää minut.

Jälkikäteen olen ajatellut, että miten tilanne saattoi mennä niin pitkälle ilman, että tarpeeksi moni olisi puuttunut käytökseeni. Päin vastoin, sain jopa kannustusta ja tukea joissakin ryhmissä ja jopa läheisiltäni.

Tilanne päättyi lopulta viimein lastensuojelun välintuloon. Lapsi alkoi reagoida jo todella voimakkaasti siihen, että olin sekaisin ja siihen, että ikävöi isäänsä. Hiljalleen minut saatiin uskomaan, että tällä tavalla minä itse saatan olla vaarassa menettää lapseni.

Miksi minä niin tein? Koska minä en koskaan hyväksynyt eroa. Avioliitosta ei erota. Minua ei jätetä. Mies jonka olen saanut itselleni, on minun omaisuuttani. Viimeinen pisara pään hajoamiselle oli toisen naisen mukaantulo mieheni elämään. Sitä minä lähdin kostamaan.

Myöhemmin sain mielenterveysdiagnoosin, jota en halua tässä nimetä. Minulla todettiin myös keskivaikea masennus, joka oli varmasti ollut minulla jo pitkään ja terapian avulla ymmärsin sen tulleen muun muassa toimimattoman parisuhteen vuoksi.

Hävettää. Hävettää ansaitusti. Olin pitkään ihmishirviö. Olin sitä jo suhteessani. Olin hirveä miehelleni. Kaikkein eniten minua itkettää se, että olin hirveä lapselleni. Aiheutin hänessä pitkäkestoiset traumat.

Olen hiljalleen rakentanut suhdetta lapseeni uudelta pohjalta. Lapsi halusi asumaan pääsääntöisesti isänsä luokse. Viimeisen puolen vuoden aikana olemme kuitenkin päässeet järjestelyyn, jossa lapsi on viikon isällään ja viikon minulla. Yritän korjata sen, mikä korjattavissa on.

Ex mieheni on antanut minulle anteeksi. Hän on sanonut minulle, että minä olin tuolloin sairas ja tein asioita sairauden vuoksi. Se on osittain totta, mutta kokonaan en pysty piiloutumaan vastuultani sairauden taakse.

Kun nyt olen lukenut surullisia tarinoita siitä, että äiti ei anna lastaan isälleen ja varmasti tätä tapahtuu jonkunverran myös toisinpäin, niin haluan tarinallani sanoa kaikille äideille, että eniten te satutatte siinä lastanne. Haluatteko satuttaa lasta vain oman pienuutenne vuoksi?

Hakekaa apua. Sitä saa kyllä. Hakekaa ajoissa. Tämä minun tarinani olisi voinut loppua paljon rumemminkin.”