Havaintoja parisuhteesta

”Minä olin pahamaineinen nalkuttajanainen”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Haluan kertoa oman tarinani nalkuttamisesta, jota tällä palstalla on usein käsitelty. Minä olen nalkuttaja tai oikeammin voi sanoa, että olin paha nalkuttaja, sillä ensimmäinen avioliittoni päättyi tämän piirteen vuoksi ja jälkikäteen ajateltuna, se oli minun pelastukseni, sillä jos nalkutukseni olisi hyväksytty, minusta olisi tullut myöhemmin vanha ja katkeroitunut akka.

Minua suututtaa kommentit, joita luen nalkutukseen liittyen. Palstoilla näkee varsinkin naisten puolustelevan nalkutustaan ja iljettävin kommentti, jota saa todella usein lukea liittyen nalkuttamiseen on sellainen, jossa nainen sanoo, että eihän mies koskaan opi, jos sille ei sano asiasta. Itse olin juuri tuollainen ”kouluttaja” ja siihen mieheni lopulta kyllästyi ja lähti menemään.

Itse malliopin nalkutuksen ja sen taustalla muhineen miesvihan. Vanhempani, jotka ovat edelleenkin naimisissa, vaikka ei pitäisi olla, opettivat minulle rooleillaan nalkutuksen. Puhun monikossa, vaikka lapsuudenkotonani vain äitini nalkutti, mutta pidän isääni osasyyllisenä tapahtuneeseen, koska hän ei koskaan tuntunut panevan vastaan äidilleni, joka käytti isästäni niin rumaa kieltä, että en halua niitä termejä edes toistaa.

Äitini mielestä isäni oli aina lähinnä tiellä. Hän ei osannut tehdä mitään oikein ja äitini ei antanut isäni tehdä mitään, mutta samalla nalkutti myös siitä, että isäni ei tee mitään. Isä pakeni tilannetta autotalliin ja harrastuksiinsa. Nykyään ymmärrän, että miksi isän metsästysreissut saattoivat kestää useitakin päiviä. En ymmärrä, että miten hän on kestänyt ja kestää yhä despoottimaista äitiäni.

Itse päätin, että en koskaan tule äitini kaltaiseksi ja aloitettuani parisuhde-elämän minusta tuli äitini kaltainen. Oikeastaan kaikki alkoi vasta sitten, kun muutin silloisen mieheni kanssa yhteiseen asuntoon. Huomasin, että mieheni tekee kaikki asiat toisella tavalla kuin minä ja en kestänyt sitä. Myönnän, että olen yksi niistä naisista, joka on tullut purkaneeksi turhautumistaan muiden naisten kanssa vertaamalla kelvottomia aviomiehiään. Sorruin siis siinäkin samaan kuin äitini, joka puhui isästäni epäasialliseen sävyyn.

Näin jälkeenpäin en halua selitellä huonoa käyttäytymistäni, mutta aikaisemmin selitin nalkuttamiseni oikeutetuksi juuri samoilla sanoilla, kun kommenttipalstoilta saa lukea. Pakkohan se on sanoa, kun ei kerralla mene perille ja eikö se ole hyvä opettaa toinen tekemään asiat tehokkaammin, oikeammin ja paremmin. Aina löytyi selitys sille, että minä olen oikeassa ja mies väärässä.

Teille, jotka oikeuttavat nalkutuksen haluan sanoa, että nalkuttaminen on huonoa käytöstä, joka ei koskaan johda siihen, että puoliso muuttaa käyttäytymistään, vaan se lähes aina loppuu siihen, että puolisonne lähtee lopulta menemään. Jos te ette siedä toista ihmistä asumassa kanssanne, niin sitten te ette asu kenenkään kanssa yhdessä. Tämä on yksinkertaista. Puolisolle saa sanoa asioista, mutta jos siinä on pienikin nariseva ja nalkuttava sävy, niin silloin ollaan jo pahasti metsässä.

Minulle oli äärimmäisen hankalaa antaa miehelleni tilaa yhteisessä kodissamme. Minulla oli asioille tietty järjestys ja tehtäville tietty tapa tehdä ne. Ja jotenkin minulla oli päässäni olettamus, että minun järjestykselläni ja tavoillani mennään. Jos miehellä on erilainen järjestys ja erilaisia tapoja, niin hänen pitää opetella uudet. Koskaan en ajatellut, että minun pitäisi opetella mitään uutta, vaan päässäni oli olettama, että minun järjestykseni ja tapani ovat parempia. Niitä ei muuteta ja ne ovat ehdottomia.

Surullinen olen niiden miesten puolesta, kuten isäni, jotka suostuvat kohteluun ja eivät rohkene lähteä. Olen varma, että isäni haluaisi lähteä, mutta ei vain uskalla. Olen häneltä jopa kysynyt, että miksi hän ei lähde. Vastaus on, että mihin sitä tästä enää lähtisi. Kamalaa nähdä niin alistunut ja luovuttanut ihminen. Onneksi hänellä on terveyttä harrastaa vielä harrastuksiaan ja hän saa olla paljon poissa kotoa.

Olen kiitollinen ensimmäiselle miehelleni, joka uskalsi laittaa lopun nalkuttamiselleni. Hän antoi minulle kyllä mahdollisuuden päästä pois myrkyllisestä käyttäytymismallista ehdottomalla muun muassa pariterapiaa, mutta minä en tietenkään suostunut, koska eihän minussa ollut mitään vikaa.

Vaikea päätös varmasti oli ja siksi minusta tuntuu iljettävältä lukea joidenkin naisten kommentteja siitäkin, että oikeastaan naisen nalkuttaminen on miehen vika. Mitäs on sellainen hiirulainen ja perässä vedettävä. Ei, nalkuttaminen ei ole kohteen vika, vaan nalkuttajan vika. Se ei ole koskaan kohteen vika, vaikka nalkutuksen yksi osatekijä on siirtää vastuu pois omasta käyttäytymisestään.

Minullekin mainittiin useaan kertaan, että nalkutan liikaa ja sitä ei kukaan kestä. Silti jatkoin sitä ja lopulta silloinen mieheni ei kestänytkään, vaan pakkasi kamansa ja lähti. Siitäkin häntä syytin ja syyllistin, koska minussahan ei eronkaan suhteen ollut mitään vikaa.

Havahtuminen omaan käyttäytymiseen tuli yksi joulu viettäessäni sitä eron jälkeen vanhempieni luona. Kauhistuin taas sitä tunnelmaa ja äitini tapaa kommunikoida isäni kanssa. Pelkkää arvostelemista ja moittimista. Ei mitään hyvää sanottavaa. Vaikka onkin klisee sanoa, niin sinä jouluna inhosin itseäni, sillä huomasin tulleeni äidikseni. Avioliittoni oli mennyttä, mutta tulevaisuus ei ja heti uuden vuoden jälkeen tilasin itselleni terapia-ajan.

Olen uudessa suhteessa ja huomaan tietyissä tilanteissa, että vanha minä nostaa päätään. Minun pitää olla todella tarkka taipumukseni kanssa, sillä vierelläni on kiltti mies, joka varmasti jättäisi sanomatta nalkutuksestani ja sama kierre alkaisi jälleen kerran. Tavattuamme sanoin hänelle humoristiseen sävyyn, että hänen kannattaa varoa, sillä minulla on nalkuttamisongelma, mutta työstän asiaa nalkuttamiskerhossa.

Onneksi hän on ottanut riskin. Haluan osoittaa hänelle, että olen sen riskin arvoinen.

Nalkuttajille, olitte sitten naisia tai miehiä, sanon yhden lyhyen neuvon, pohjautuen omiin kokemuksiini, älkää nalkuttako, vaan oppikaa katsomaan peiliin.

Lue myös

X