Minkälaista minun lähelläni on elää?

Sisältövaroitus:

Teksti pitää sisällään sinänsä turhaa sukupuolittamista, mutta tämän tekstin kontekstissa se on välttämätöntä.

Nainen kommentissaan:

”Kohtaan paljon väheksyntää naisten puheissa miehiä kohtaan. Puhutaan ”kouluttamisesta” omiin tarpeisiin sopivaksi ja minua hävettää puhujan puolesta. Moni nainen ajattelee, ehkä joskus menneisyydessä loukattuna, ettei miehellä ole tunteita. Joku ei edes halua miestä, joka tuntee niin voimakkaasti, että voi selvinpäinkin liikuttua. Se on edelleen ”nössöä”.

Kaivataan luolamiestä, jonka pitää olla sopivasti romanttinen, sopivasti kotitöihin osallistuva, kuuliainen, uskollinen ja ajatuksia lukeva.

Naisella on siinä suhteessa oikeus kaikkeen. Virheistä huomautteluun (se on sitä kouluttamista eikä miehellä, jolla ei ole tunteita, ole oikeutta siitä loukkaantua), loukkaantumiseen, kun mies ei sanomatta ymmärrä naisen tarpeita, marttyyri- asenteeseen, jossa kaikki vika löytyy muualta kuin itsestä ja pihtaamiseen (en tarkoita pelkkää seksiä, vaan läheisyydestä kieltäytymistä).

Työpaikan kahvihuoneissa aviomiehet ovat jatkuvien vitsien lähde. Kaikki miehen sanoma ja tekemä on lupa jakaa parhaille ystäville. Mikään ei ole niin pyhää. Seksin pihtaaminenhan on jo klassikko vitsien joukossa, että miten miestä hallitaan. Mutta taivas varjele, jos mies väsyy, sydän avautuu toiselle, jonka sydän on vielä auki ja, jolle kelpaa omana itsenään. Se risti ja naulat ovat jo valmiina.

Ja se tärkein jää kysymättä. ”Millaista minun lähelläni on elää?”

Tämä tekstiini tullut kommentti olkoon keskustelunalku, jota olen ennenkin yrittänyt aloittaa blogissani, mutta laimealla menestyksellä. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, niin saan yksityisviestejä blogiini niin, että yhtä saamaani miehen kirjoittamaa viestiä on kymmenen naisen kirjoittamaa. Vastaa blogini yleistä sukupuolijakaumaa.

Miesten kirjoittamat viestit ja kokemukset parisuhteesta noudattaa usein samaa kaavaa ja se kaavan on lainaamassani kommentissaan kirjoittanut auki nainen tämän tekstin aloituksessa. Mies kirjoittaa jäävänsä kotona ilman tilaa ja usein myös ilman mahdollisuutta osoittaa heikkouttaan. Mies kun ei saa särkyä, koska miehen kuuluu olla se vahvarunkoinen puu, jota vasten nojata. Mutta samalla mies ei oikein saa tehdä mitään, koska mies ei oikein osaa tehdä oikealla tavalla.

Tätä aihetta on vaikea ottaa vastaan, olen huomannut. Usein miehen hätähuuto tilanpuutteeseen taputellaan kommentilla, että miksi mies on sitten sellainen tossu ja saamaton, että ei uskalla pistää vastaan. Harvoin tunnutaan hätähuudon jälkeen pohtivan sitä, että olenkohan minä sittenkin vähän liian dominoiva ja jyräävä, enkä osaa antaa miehelleni kotona tilaa. Jää kysymättä tuo erittäin tärkeä kysymys itseltään:

Minkälaista minun lähelläni on elää?

Ei, vaan usein tasa-arvottomassa ja valtasuhteiltaan vinksahtaneessa parisuhteessa peiliin ei vain katsota, koska miksi katsoa, kun tietää olevansa oikeassa ja täydellinen. Siinä tilassa ihminen ei mieti omaa osaansa, vaan kokee, että puoliso kaipaa lisää vain koulutusta, jotta hänestä tulee myöhemmin parempi puoliso. Jälleen jää vika oman itsensä ulkopuolelle, eikä tule hetkeäkään miettineeksi, että mitäpä, jos kyseisissä ajatuksissa olisikin jotain ajattelemisen arvoista. Vähän niin kuin erääseen aihetta käsittelevään teksiin tullut kommentti:

”Pakkohan miehelle on sanoa, huomauttaa ja nalkuttaa, kun oppi ei tunnu menevän perille kerrasta.”

Oppi ei mene kerrasta perille? Mikä oppi? Miksi sen pitäisi mennä perille? Eikö molemmat voisi tehsä omien oppiensa mukaan asioita, niin toista ei tarvitsisi jatkuvasti kouluttaa?

Niin kuin eräs nainen minulle sen tunnusti. Kahden eron jälkeen hänen oli lopulta suostuttava miettimään, että onkohan hänenkin tavassaan jotain parisuhteisiin haitallista. Hän teki sen terapian avulla ja siellä hänestä kaivettiin ja hän itse kaivoi esiin vahvalla kontrollilla ja kovalla armottomuudella toimivan pelokkaan ihmisen, jonka tapa selviytyä oli jatkuva tekeminen ja jatkuvassa kontrollissa pysyminen. Samalla kun hän oli armoton itselleen, hän oli armoton myös puolisoilleen ja odotti heitä jotain sellaista, johon kukaan ei ole kykenevä. Ennen kaikkea kontrolloi kaikkea, mikä arjessa oli. Mies oli hänelle vain samassa taloudessa asuva koulutettava, joka ei tuntunut osaavan tehdä mitään niin kuin nainen halusi asioiden tulevan tehdyiksi.

Sylttytehtaalle eli lapsuuteen ja kasvatukseen hänenkin jäljet johtivat.

Tai kuten minulle yhden koskettavimmista viesteistä koskaan kirjoittanut mies, joka vihdoin uskalsi erota koettuaan vakavan uupumuksen ja keskivaikean masennuksen ja joka masennuksen keskellä tuli syyllistetyksi siitä, että makaa vain kotona tekemättä mitään ja syytöksiä siitä, että ei mies voi masentua ja heittäytyä avuttomaksi. Tämä kaikki oman vaimonsa toimesta, joka myös kielsi miestä puhumasta asiasta kenellekään, että ei tarvitsisi hävetä.

Päästyään jaloilleen mies vielä yritti saada vaimonsakin terapeutin puheille, jotta suhde olisi voinut ehkä jatkua, mutta vaimo oli ollut vahvasti sitä mieltä, että terapiaa siinä perheessä tarvitsee vain pienestä masentuva mies. Tämä oli ollut sinetti heidän avioliitolleen.

Jotta tilanne ei menisi syyllistämiseksi, josta tämän aiheen ympärillä liikkuessa usein saa kuulla, niin kirjoitetaan hetki miehen vastuusta. Miehenkin käyttäytymiseen on syynsä. Harva mies haluaa yhteiseen kotiin astuessaan jäädä saman tien eteisen lattialle makaamaan ovimatoksi, jonka päällä voi jokainen puhdistaa kuraisia kenkiään tai harva mies haluaa maata komerossa olevien tossujen alla. Tasa-arvoisessa parisuhteessa kun ei tossuja pitäisi edes olla, siksi monen hääleikeissä oleva jalan polkaisu kakunleikkauksen yhteydessä on irvokasta paskaa, vaikka onkin vain perinteinen vitsikäs tapa, mutta ehkä siitä voisi hiljalleen päästä eroon kaikkine kaapin paikan näyttäjineen.

Mies käyttäytyy niin, koska hän haluaa miellyttää. Hän haluaa miellyttää niin saatanasti, koska kokee olevansa siinä tilassa turvassa ja hyväksytty. Hän tulee hankkineensa hyväksyntää olemalla hajuton, mauton ja väritön ja varsinkin sanaton, ilman omia mielipiteitä kulkeva puoliso, jota on helppo kouluttaa. Mies kuljettaa historiaansa sisällään ja sinne historiansa syövereihin mies jääkin, jos ei koskaan aloita rankkaakin matkaansa itsensä sisälle ja siihen tarvitaan lähes aina terapia. Jos mitään ei ole valmis tekemään, niin mikään ei koskaan muutu.

Tai  nainen.

Miellyttäjä ja kiltti persoona pyrkii pariutumaan ihmisen kanssa, joka on valmiiksi hyvin voimakastahtoinen ja dominoiva. Näin kaksi persoonaa yhdistyy yhdeksi pariksi, joka täydellisessä kuvassa johtaisi siihen, että molemmat imisivät toisiltaan piirteitä ja tapoja. Toinen oppisi omatoimisuutta ja toinen nöyrtymään. Näinhän ei juuri koskaan käy, vaan parisuhde kulkee tästä eteenpäin yhden vetämänä ja toisen raahautuessa perässä.

No eihän tämä tietenkään sukupuoleen sidottua ole. Dominoiva voi olla parisuhteessa mitä tahansa sukupuolta ja dominoitava mitä tahansa sukupuolta. Ihminen on enemmän persoona kuin sukupuoli. Silti minua on pyydetty, ei miesten, vaan naisten toimesta kirjoittamaan tekstejä myös siitä näkökulmasta, jossa nainenkin laitetaan katsomaan peliin, koska kirjoitan kuulemani mukaan usein tekstejä vain naisnäkökulmasta käsin.

Minkälaista minun lähelläni on elää?

Ihmisen, joka kokee olevansa kaikessa oikeassa. Ihmisen, joka ei anna puolisoaan täyttää tiskikonetta omalla tavallaan tai päästä puolisoaan lääkäriin lapsen kanssa, koska kokee, että ei puoliso osaa sitäkään tehdä oikein. Ihmisen, joka töistä tullessaan huutaa ruokaa tehneelle puolisolleen, että miksi perunat on kiehautettu väärässä kattilassa. Ihmisen, jonka mielestä masennusdiagnoosi on häpeällistä. Ihmisen, joka julkisella paikalla häpäisee puolisonsa sättimällä häntä.

Sellaisen ihmisen kanssa on aivan sietämätöntä elää. Yllä olevat esimerkit kuulemistani ja lukemistani parisuhteessa tapahtuneista tilanteista. Oman puolison julkisesti sättiminen esimerkiksi työpaikalla tai kaveriporukan keskellä ei kerro puolison kelvottomuudesta, vaan sättijän pahoista ongelmista, jotka olisi syytä hyvin pian purkaa terapian avulla. Tai voihan sitä odottaa, että parisuhde loppuu, koska sen loppuminen on vain ajan kysymys.

Harva tuntuu ajattelevan, että dominointi, kontrolli, kouluttaminen, sättiminen ja nälviminen on henkistä väkivaltaa ja henkisen väkivallan syyllinen ei ole väkivallan uhri, vaan väkivaltaan sortuva. Varmasti tällaisen käyttäytymisen alla on rikki ja haavoilla oleva ihminen, mutta ihminen ei tule koskaan ehjäksi sillä, että rikkoo toista ihmistä käyttäytymisellään. Siksi henkisen väkivallan tekijän kommentit siitä, että oma vika, miksi on sellainen tossu, kertoo vain siitä, että omaan kasvuprosessiin ei olla valmiita lähtemään, vaan vika on aina jossain toisaalla kuin itsessään.

Jos omaan kasvuun ei ole halua, niin sitten pitää olla yksin, koska omia haavoja ei voi kaataa toisen ihmisen kannettavaksi, eikä kenenkään niitä pidä kannettavaksi ottaa.

Jos ihminen on parisuhteessaan jatkuvan tarkkailun alla, niin ihmisen on syytä oman hyvinvointinsa vuoksi lähteä sellaisesta suhteesta pois. Rakkaus kun ei saisi olla jatkuvaa vaatimista.