Havaintoja parisuhteesta

”Minusta tuntui, että olin leski, koska sitä miestä, jota olin rakastanut, ei ollut enää missään”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

”Olin nuori ja innokas etsimään parisuhdetta. Kyllä jo 19-vuotiaana pitäisi olla poikaystävä. Olin aina ollut vähän pikkukaupungin seinäruusu, mitään sanomattoman tavallinen, aina ala-asteelta lähtien samassa sosiaalisessa kolossa, aavistuksen ujo, enkä oikein osannut jutella poikien kanssa.

Oli ihanaa, kun sitten joku kiinnostui niin paljon, että halusi olla minun kanssani. Näin jälkiviisaana voin sanoa, että halusin parisuhdetta vain sen parisuhteen takia. Se status. You know.

Hyppäsin seurustelun maailmaan aivan liian sinisilmäisenä. Tottakai piti olla täysin yhteiset elämät ja muutenkin kaikki yhteistä. Ei mitään omaa. Onneksi olin sentään niin fiksu, että lähdin kauas Isolle Kirkolle opiskelemaan juuri sitä alaa mitä halusinkin.

Pääsin eroon omasta pikkukaupungin leimastani, mutta en irronnut siitä parisuhteesta. Jo silloin tiesin, että jotain puuttui, jokin oli vialla, mutta silti jatkoin itse itselleni määrittelemää tietä. Näinhän elämän pitää mennä. Parisuhde ja naimisiin ja lapsia.

Siedin tunteiden ja muutosten vuoristorataa, mustasukkaisuutta. Ex haki itseään. Mutta sehän kuuluu nuoruuteen. Sanoin jopa exälleni, että mene terapiaan, mä en pysty sua auttamaan. Yhdessä toki piti pysyä. Ei ole syy erota, jos toisella ei kaikki ole hyvin.

Mutta masennuin.

Hölmöintä oli, että en edes itse ymmärtänyt masentuneeni siinä jatkuvassa vuoristoradan ristivedossa. Tuli lapsi ja viimeinen benjihyppy. Ex löysi itsensä. Oikeastaan hän vain vihdoinkin uskalsi myöntää itselleen, että oli kasvanut väärässä kuoressa.

En tiedä kuinka vaikeaa oli vanhoillisessa, hirvittävän jyrkässä ilmapiirissä kasvaneen vihdoinkin myöntää, että olikin nainen, miehen ulkokuoressa.

Mutta parisuhde loppui siihen. Olisin ehkä voinut yrittää, mutta yhtäkkiä kommunikointi loppui aivan tyystin. Ex vuodatti sydäntään toiselle, joka ymmärsi. Minä en enää riittänyt.

Toki myönnän, että tarvitsin enemmän kuin 3 minuuttia asioiden hyväksymiseen. Ja se kolme minuuttiakin taisi olla liikaa. Mutta kaiken kaikkiaan sen parisuhteen loppuminen oli myös helpotus. Se parisuhde olisi loppunut omaan mahdottomuuteensa parin vuoden sisällä. Tai itse olisin ollut pehmustettujen seinien sisällä.

Ja siinä hetkessä tiesin päässäni että ero oli se oikea ratkaisu, vaikka sydän vielä sanoi muuta.

Lopputuloksena minusta tuntui, että olin leski, koska sitä miestä, jota olin rakastanut, ei ollut enää missään. Mutta olin kuitenkin eronnut ihminen, ja tutut manööverit ja tarinat olivat edelleen olemassa, eikä sen rakkaan ihmisen perusluonne hävinnyt mihinkään. Ainoastaan ulkokuori muuttui vastaamaan sisustaa. Sitä, mistä minulla ei ollut mitään käsitystä. Mutta kaikille niille ongelmille, mitä meillä oli ollut, tuli aivan selkeä selitys. Saatoin laittaa kauniin rusetin sen parisuhteen päälle ja siirtää sen pois. Ei ollut mitä haikailla. Suoraan eteenpäin.

Kävin kuitenkin eroavan ihmisen tunneskaalan läpi.

1. Ei ole todellista. Mitä tapahtuu?

2. Mitä mä tein väärin? Varmasti tein jotain väärin.

3. Vihaan exääni, vihaan kaikkea.

4. Miksi minä?

Mutta kaikessa tässä oli lisämauste. Koin että minua oli jossain määrin huijattu. Ei kenellekään käy tällaista oikeassa elämässä. Mun elämäni olikin yhtäkkiä muuttunut idyllisestä ydinperhe-elämästä suoraan B-luokan elokuvajuoneen.

Ja mun piti kaiken sen keskellä vielä puolustaa exää. Olla suojamuurina sekä exälle, että lapsille. Antakaa ihmisen olla, se mikä hän haluaa olla. Vaikka en ymmärtänyt itsekään, miten tässä näin kävi.

Itkin öisin, koska päivisin ei ehtinyt surra. Koin olevani kirjaimellisesti aivan mitätön. En osannut sanoittaa näitä tunteita edes ulos. Selitin jokaiselle kysyjälle, että kyllä me selvitään. Olen kuitenkin ikuinen optimisti. Maailma edessä on aina parempi.

Alkoi pitkä paluu takaisin ihmisten ilmoille, uuden elämän rakentaminen. Iloitsin aivan pienen pienistä saavutuksista. Kun selitin sitä suurta ja ihmeellistä onnistumistani, niin sain ystäviltäni ihmetteleviä katseita siitä, että oikeastiko tuo oli saavutus. Mutta jos ponnistaa pohjalta, niin pelkän kaapin oven korjaaminen on saavutus. Ja se että yli tunnin ähertämisen jälkeen onnistuu pumppaamaan ilmaa polkupyörän renkaaseen.

Itseluottamus kasvoi, olin töissä, selvisin arjen pyörittämisestä. Otin riskin ja hyppäsin ihan itse tuntemattomaan. Ja ne haasteet, jotka voitan tällä hetkellä, ovat jopa ympäristön mielestä huomionarvoisia. Kovin pienestä se lähti, kaapin ovesta. Mutta tämän matkan aikana mä olen oppinut luottamaan itseeni, omaan pärjäämiseeni. Olen niin sitkeä, että selviän kyllä. Kaapin ovi tai pyöränrengas kerrallaan.

En sano, ettenkö haluaisi uutta parisuhdetta, jotakuta, jonka kanssa jakaa arjen pikku hölmöjä juttuja. Mutta en jaksa seuloa sellaista netin deittiohjelmien seasta. Tarvitsen suoraviivaisen ihmisen, jolla on kärsivällisyyttä odottaa, kun pähkin sen hetkisen ongelmani loppuun ja joka osaa sanoittaa toiveensa ääneen. Mutta enää minulla ei ole hinkua parisuhteeseen vain sen takia, että se on pakko. Mä pärjään aivan mainosti ihan itse. Sen kun saisin kerrottua sille nuorelle minälle.”

Lue myös

X