Mitä sinulle kuuluu?

Hän otti minuun yhteyttä, nainen, kysyäkseen parisuhdetilanteestani.

Hän ajatteli, että hänen märkä päiväunensa oli toteutunut. Hän oli siitä täysin varma. En ole aikoihin kirjoittanut tekstiä avioliitostani ja vaimostani. Siitä hän päätteli, että olemme eronneet. Eihän minun suhteeni koskaan kestä. Niillä sanoilla hän halusi viestinsä lopettaa.

Hän oli molemmissa asioissa väärässä. Emme ole eronneet ja kyllä minun suhteeni ovat kestäneet. Jokainen niistä on alkanut ja jokainen päättynyt. Välissä on ollut erinäisen ajan kestänyt parisuhde. Lukijan esittämä kysymys ei ollut ollenkaan huono. Omalla tavallaan hän kysyi, että mitä minulle kuuluu?

Mitä sinulle kuuluu? Mitä teille kuuluu?

Kysymyksiä, jotka jätämme usein kysymättä. Kysymyksen sijaan oletamme, että kaikki on hyvin, kunnes muka yllättäen kuulemme, että kaikki ei olekaan hyvin. Me olemme parisuhteissamme hyviä olemaan kuuntelematta toista. Joskus saatamme tavan vuoksi kysyä, mutta vastausta emme välitä kuunnella.

Mitä teille kuuluu? Mitä teille kuuluu yhdessä ja erikseen? Viestien perusteella minusta toisinaan tuntuu, että monet ovat täysin sekaisin suhteensa tilasta. Jopa siitä, että haluaako suhteessa enää edes olla? Onko suhdetta oikeastaan edes olemassa?

Rakastanko minä vielä häntä? Rakastetaanko minua?

Ei se saa mennä niin, että tärkeitä kysymyksiä juostaan karkuun. Liikkuessa ei tarvitse ajatella. Arki menee painollaan eteenpäin ja päivät täyttyvät arkisista toiminnoista, joiden taakse voi jättää piiloon monet omaan onnellisuuteen ja hyvinvointiin liittyvät asiat. Se riittää, että arki liikkuu ja itsellä on energiaa liikkua mukana.

Usein ei edes ole, mutta liike jatkuu silti.

Kunnes joku yllättäen kysyy sinulta, että mitä sinulle kuuluu ja sinä havahdut huomaamaan, että sinulle ei oikeastaan kuulu kovinkaan hyvää ja yhteisissä illanistujaisissa huomaat pareja, jotka koskettavat toisiaan näyttäen rakastuneilta ja sinun sisältäsi nousee selittämätön kaipuu ja suru.

Sen jälkeen sinä vastaat niin kuin tuohon kysymykseen aina vastataan, että ihan hyvää kuuluu, vaikka tiedät valehtelevasi sekä kysyjälle että itsellesi. Seuraava viikko sujuukin taas hyvin, koska arki pyörii niin vauhdilla, että ei jaksa eikä ehdi ajatella. Kokemuksen syvällä rintaäänellä uskallan sanoa, että itsepetoksen polun päässä ei sijaitse aukko parempaan, vaan vielä synkempi metsä.

Niin, mitä meille kuuluu?

Etäsuhteessa on ne raastavat hetkensä. Kun arkea ympäröi pelkkä syvä hiljaisuus, kun sänky on aamuisin lämmin vain sen toiselta puolelta ja kun puhelimitse ei ole helppo antaa syliä toisen ihmisen tulla ja levätä väsymystä ja ikävää pienemmäksi.

Vaimoni oli viikonloppuna kaunis kuin aikaisen aamun nouseva usva. Hän kiharsi hiuksensa ja halusi olla hippityttö. Minä näin tämän kaiken silmieni edessä, mutta en viime aikaisesta uupumuksestani johtuen sitä huomannut tarpeeksi hänelle osoittaa. Onneksi hän sanoi, niin ei jäänyt vain olettamus siitä, että ajattelisin jotenkin toisin.

Muistutti tarpeistaan tulla nähdyksi niin kun meidän kaikkien pitäisi. Olen unohtanut kuunnella, että mitä kuuluu. Olen unohtunut niissä tilanteissa itseeni, kun olisi pitänyt olla läsnä hänelle. Tehnyt sitä, mihin me kaikki suhteessamme syyllistymme. Sen voi selittää itselle uupumisella, kiireellä tai millä milloinkin. Olen ollut paikalla, mutta en läsnä.

Onneksi meille kuuluu niin hyvää, että voimme käsitellä rehellisesti tunteemme. Onneksi meillä menee niin hyvin, että uskallamme sanoa murheista toisillemme. Onneksi meillä menee niin hyvin, että tiedämme rakastavamme.

Jos ei menisi, emme puhuisi.

Emmekä hetki siitä enää rakastaisimme.

Tulisimme luvuksi avioerotilastoihin tai kulissiksi avioliittovalheelle.