Mitä tehdä pinnoilla, jos pinnan sisällä kumisee pelkkä tyhjyys?

Muistutuksena elämän tärkeimpiä asioita.

Olen muutaman kerran teksteissäni maininnut leskirouva Helmin. Helmi on sittemmin jo edesmennyt rakkauden sanoman sanansaattaja. Hän tuli maininneeksi minulle yhdellä lauseella rakkaudesta kaiken sen, mitä olen yrittänyt kuusi vuotta kirjoittaa erilaisin sanoin blogiini.

Haluan tuoda tuon sanoman uudelleen esille, koska se kertoo meille elämästä oikeastaan kaiken, mitä meidän pitää elämästä koskaan tietää. Helmi oli iältään 92-vuotias tämän sanoessaan. Hän oli ollut tuolloin jo usean vuoden ajan leskenä.

Hän kysyi minulta, että haluanko tietää, että jos hän saisi toivoa vielä yhden asian ennen kuin hänen maallinen taipaleensa tässä elämässä päättyisi, että mikä se on? Tietenkin halusin tietää ja Helmi vastasi minulle, että saisi yhden kerran vielä nukahtaa miehen viereen. Vieläpä niin, että ennen nukahtamista mies vähän kutittelisi häntä.

Ihmisen tärkein paikka koko hänen elämänkaarensa ajan on toisen ihmisen syli. Se ei muutu missään kohtaa elämää. Syntyessään ihminen hamuaa äitinsä rinnoille ja syliin. Ilman syliä ja turvaa ihminen ei syntyessään selviäisi edes hengissä.

Ihmisen vanhetessa ja kehittyessä mikään ei muutu. Alkaa ikuinen kaipuu toisen ihmisen syliin ja turvaan. Paikkaan, jossa mikään maailmaan pahuus ei uhkaa ja jossa rakkaus näyttäytyy turvapaikan muotoisena välittämisenä.

Sitten tulee aika, jolloin ihminen yrittää huijata itseään. Hän alkaa kuvitella, että ei tarvitse enää toisen ihmisen syliä eikä toisia ihmisiä. Ihminen tatuoi ihoonsa yksin selviämisen mantran jokainen on oman onnensa seppä. Onni haetaan asioista, jotka eivät lopulta anna kuin tyhjyyden tunteen ja tyhjyyden jälkeisen ahdistuksen.

Haemme syliä ja turvaa materiasta, maanisesta suorittamisesta, loputtomista työtunneista ja hukkaneliöistä. Ylikulutamme itsemme ja maapallon hengiltä. Haemme onnea suurista tiloista ja suurista liikkeistä, vaikka onni olisi siinä aivan meidän edessämme auki olevana sylinä, johon kukaan ei enää tule ja johon ketään ei enää halua päästää.

Kaiken tämän keskellä ihmettelemme, että miksi tuntuu kuin menisimme koko ajan kauemmaksi toisistamme? Miksi tuntuu siltä, että jokaisen jokainen parisuhde päättyy eroon? Miksi kaiken sen yltäkylläisen materian ja hyvinvoinnin keskellä päällimmäinen tunne nukkumaan mennessämme on pohjaton suru ja kaipuu johonkin määrittelemättömään.

Se määrittelemätön on toisen ihmisen syli. Sama syli, joka on kannatellut meitä läpi elämän ja jonka olemassaolon me olemme halunneet unohtaa. Se onni ei olekaan markkinoiden kallein sänky, vaan sängyn päällä vierellä nukkuva ihminen. Mitä tehdä pinnoilla, jos pinnan sisällä kumisee pelkkä tyhjyys?

Sitä menetettyä syliä leskirouva Helmikin elämänsä viimeisinä hetkinään kaipasi. Ihmistä, jonka viereen voisi turvallisesti nukahtaa. Ihmistä, joka saisi Helmin elämän rypistämille kasvoille hymyn. Ihminen, joka ennen nukahtamistaan vähän kutittelisi.

Ihan vain syliä.