Mitä toivon jokaiselle lapselle.

Tyttäreni sai syntyessään vauvalahjaksi vaaleanpunaisen pehmolelun. Sillä on nimikin. Sama pehmolelu on kulkenut hänen mukanaan tähän päivään asti, kymmenen vuoden ajan. Nukkumaan ei voi mennä ilman sitä, eikä yöksi muualle lähteä. Minullakin oli pienenä turvalelu. Sanoin sitä nättiautoksi. Se oli vihreä ja muovinen. Kuljetin sitä mukanani, missä ikinä kuljinkin. Kunnes eräänä päivänä se tippui laiturilta järveen, eikä koskaan enää löytynyt. Tuntui kuin osa lapsuudesta olisi kuollut. Syntyi tietoisuus, että mikään ei ole pysyvää.

Se on pysäyttävin kuva, jonka olen koskaan nähnyt. Eloton lapsi, joka huuhtoutuu aaltojen mukana rantaan. Lohduton näky maailman pahuudesta ja turvattomuudesta. Meri, joka jo muutaman vuoden ajan on yrittänyt kannatella turvaa hakevien matkaa. Niistä veneistä ei mereen tipu nättiautoja eikä pehmoleluja. Veneistä tippuu mereen lapsia, joita voimakkaat aallot kuljettavat kohti rantaa. Osa pääsee perille vain huomatakseen, että rannalla vastassa on joukko ilmeettömiä ihmisiä rakentamassa muureja turvaa hakevien eteen.

Seisoin mattotelineellä ylläni yöpuku. Olin viisi ja herännyt keskellä yötä hiljaisuuteen. Huoneessa, jossa isä ja äiti yleensä nukkuvat, ei ollut ketään. Laitoin eteisessä kengät jalkaan ja kävelin pihassa olevan mattotelineen päälle. Minulla oli nättiauto kädessäni. Katsoin ympärilleni kuin nähdäkseni pimeyden läpi. Kuljin naapurin sylissä asuntojen ohi. Yhdessä niistä kuului ääniä. Kuljin äidin sylissä takaisin. Hän peitteli minut, mutta en saanut enää unta. Vielä vuosienkin päästä kävin öisin herätessäni tarkistamassa, että makuuhuoneessa oli ihmisiä, jotka olivat minun syli.

Pidän tyttäreni hiuksia ylhäällä, kun hän on kumartuneena vessanpöntön eteen. Oksennus ei tahraa hiuksia, mutta isompi tarkoitus on turvalla, jonka läsnäolo antaa. Hän menee takaisin sänkyyn. Ottaa vaaleanpunaisen pehmolelun käteensä. Pyörittää pienillä sormillaan. Minä silitän hiuksista. Uni alkaa painaa silmäluomia. Isi, pidä ääniä ja minä lupaan olla ääni, joka on merkki siitä, että olen paikalla. Ympärillä turva, johon voi rauhassa nukkua.

Ne pommikoneiden äänet ja jatkuva pelko. Sairaalaan tehty isku ja silpoutuneet raajat. Hymy langanlaihan lapsen kasvoilla. Unet, jotka eivät jätä koskaan rauhaan. Pakeneminen, pelko ja läheisten kuolema. Isän lohduton itku kuollut poikansa käsivarsilla. Kädet, jotka ovat ojentuneet pyytämään apua. Turva, jota ei enää ole. Mattoteline, josta kukaan ei tule hakemaan. Oksennukseen tahriutuneet hiukset, kun kukaan ei ole pitänyt kiinni. Nyrkeillä kasvatettu lapsi. Komeroon piiloutunut lapsi, jota viikkoja ryypännyt isä karjuen etsii. Rantaan aaltojen mukana ajautunut poika, jolle vastassa oleva väkijoukko ilkkuen vain nauraa. Ajankuva. Ajankuva. Ajankuva. Olemmeko me turva.

Minun pitää olla syli. Sinun pitää olla syli. Se meidän pitää olla. Syli. Heille, jotka syliä eniten kaipaavat. Minun pitää olla ihminen, joka hakee pelokkaan lapsen mattotelineeltä. Sinun pitää olla vanhempi, joka on öisin kotona. Sinun olisi pitänyt olla. Sinä et voi pommittaa sairaalaa tai kyliä, joissa asuu lapsia. Sinun pitää olla nättiauto ja pehmolelu. Sinun pitää olla turva. Minun pitää olla turva. Meidän pitää ottaa vastaan turvaa hakevia. Sinä et voi kasvattaa pelolla ja väkivallalla. Meidän pitää tarjota turvaa sitä tarvitseville. Meidän pitää olla heikompien puolella. Meidän pitää olla syli, joka on avoinna.

Turva. Jokainen lapsi maailmassa tarvitsee turvaa. Käden, joka silittää hiuksista. Äänen, joka tuudittaa uneen. Ihmisen, joka pitää huolta. Maan, joka tarjoaa turvapaikan. Jokaisella lapsella on oltava oikeus kasvaa pelotta. Jokainen lapsi tarvitsee sylin, josta turvallisesti ponnistaa tulevaisuuden syliksi, jonka suojissa heikompaa puolustaa.

Meidän pitää olla turva. Nättiauto ja vaaleanpunainen pehmolelu. 

Nyt on lapsen oikeuksien viikko. Sen kunniaksi osallistun tällä tekstillä Unicefin Pieniä tarinoita -kampanjaan. Kampanjassa mukana yli 40 maata ja 160 kirjailijaa.

#ForEveryChild 

#UNISEF Finland