Mitäpä jos edes vähän panostaisit?
Ote naiselta saamastani viestistä:
Miksi en halua enää seksiä? Mieheni ei pidä huolta henkilökohtaisesta hygieniastaan. Hän ei leikkaa kynsiään, jonka vuoksi hän raapii minua seksin aikana. Hän tekee päivätyötä, mutta ei peseydy kuin harvakseltaan. Parta ja hiukset ovat leikkaamatta ja hampaitaan hän pesee hyvin harvoin. Suoraan sanoen, minua ällöttää pelkkä ajatus seksistä hänen kanssaan.
Tämän lisäksi hän ei suostu tekemään mitään kotitöitä, koska vetoaa raskaaseen päivätyöhönsä. Minullakin on päivätyö ja niiden lisäksi kaikki kotityöt. Lapsia talossa ei enää ole, mitä nyt mieheni, jonka jälkiä siivoilen iltaisin ennen sänkyyn menoa, jossa mieheni valittaa, että ei saa tarpeeksi seksiä.
Olen sanonut ääneen, että mikä minua seksissä hänen kanssaan tökkii. Olen yrittänyt kauniisti sanoa hänen hygieniastaan ja osallistumattomuudestaan, mutta hänen vastauksensa on, että eihän miesten tarvitse näyttää kauniilta eikä olla mikään kodinhengetär.
Ensimmäinen reaktioni naisen viestistä:
Mitä helvettiä?
Hengityksen tasaamisen jälkeinen ote ajatuksistani:
Naisen lähettämän viestin pohjalta haluaisin kovasti esittää toiveen, että työväen- ja kansalaisopistoissa alettaisiin järjestämään kursseja nimellä ”ero ei ole häpeä, häpeällisempää on elää mahdottomassa suhteessa”. Olen ajatellut, että naisen kuvailemia puolisoita ei ole edes olemassa, vaan ne ovat huonon komediasarjan sketsihahmoja, mutta seitsemän vuoden parisuhdebloggailu on saanut minut toisiin ajatuksiin.
Ihmiset tuntuvat sietävän suhteessa aivan liikaa.
Käytän naisen lähettämää viestiä ponnahduslautana aiheeseen, joka koskee panostamista parisuhteeseen. Naisen viesti lienee ääriesimerkki suhteesta, jossa suhteen toinen osapuoli pitää suhdetta täysin itsestään selvänä ja varmana, että se ei koskaan tule päättymään eroon. Välinpitämättömyyden taso suhdetta kohtaan on viety uusiin ulottuvuuksiin, mutta toisaalta kuvailtu ihminen on välinpitämätön myös itseään kohtaan, joten kyse voi olla myös masennustilasta.
Unohdetaan kyseinen esimerkki ja palataan omiin parisuhteisiimme. Ei se ole ollenkaan harvinaista, että suhteen vakiinnuttua lakkaamme pitämästä siitä huolta. Lakkaamme panostamasta siihen. Aivan kuin kaikki olisi jo tehty, puoliso hurmattu ja tarvittavat sanat sanottu.
Emme halua näyttää enää puolison silmissä hyviltä. Emme riko arkea tekemällä puolisolle jotain yllättävää. Emme näe vaivaa, jotta puolison kanssa voisi järjestää kahdenkeskistä aikaa. Tyydymme helppoihin ratkaisuihin. Seksi muuttuu halun ja intohimon sijaan ensin rutiiniksi ja sen jälkeen hengettömäksi pakoksi ja yhä useimpien kohdalla se hiljalleen loppuu kokonaan.
Enkä tarkoita tässä, että meidän pitäisi joka ilta käyskennellä kotonamme viimeisen päälle pukeutuneena, tuoksuen Sokoksen parfyymiosastolle ja näyttäen amerikkalaisen romanttisen komedian pääosanäyttelijöiltä. Tarkoitan vain sitä, että meidän ei ole syytä luovuttaa ja meidän ei ole ainakaan syytä olettaa, että kaikki aiemmin hankittu olisi tässä ikuisesti ja itsestään selvää. Kun se ei ole.
On puolison arvostamista huomioida häntä olemalla hänelle hyvä ja viehättävä. Siihen riittää esimerkiksi se, että ihan tavallisena tiistai-iltana vetää hänet sohvalla viereensä hyvätuoksuisena ja hyväntuulisena. Väitän, että kyseinen tapa johtaa huomattavasti helpommin siihen seksiinkin verrattuna tapahtumaan, jossa sohvalle istuu risaisissa boksereissaan viikon suihkuttomuuden ja siistiytymättömyyden merkitsemä ihminen.
Me vertoamme milloin mihinkin tekosyyhyn puhuessamme puolison huomioimisesta tai paremminkin huomioimattomuudesta. Ei ole aikaa, ei ole resursseja, elämä on liian hektistä. Parisuhteen voi priorisoida halutessaan vähemmän tärkeiden panostettavien asioiden listalle. Jos kaikelta muulta jää aikaa, niin siihen voi sen jälkeen panostaa. Harvoin jää, mutta kyllä se siinä paikallaan pysyy panostamattakin.
Tai niin moni tuntuu luulevan. Kunnes ero tulee ihan ”puskista”.
Voihan sitä jättää peseytymättä ja siistiytymättä ja kinuta puolisoltaan sen jälkeen seksiä.
Ilman jää. Onneksi.
Voihan sitä jättää puolisonsa huomioimatta ja olla panostamatta parisuhteeseen ja toivoa, että kaikki säilyy paikallaan itsestään.
Ei säily. Onneksi.
Ehkä loppuun voisi kirjoittaa liian monen parisuhdetta kuvaavan raadollisen viestin. Viestissä nainen kirjoittaa miehensä intohimosta autoansa kohtaan. Mies pesee autonsa käsin vähintään kerran viikossa. Usein hän myös vahaa autonsa pintaa. Nainen kirjoittaa katsoneensa ikkunasta, kun hänen miehensä käsien hiljainen liike eteni auton kiiltävässä pinnassa. Tunsi valtavan kaipuun ja surun sisällään, sillä tuo samainen miehen käsi ei ollut liikkunut naisen iholla moniin kuukausiin.
Auto kiilsi kuin uutuuttaan, mutta naisen iho oli koskemattomuudesta samea.
Kommentit
Yritetty on, puuteiden puhumisesta hankala. Kertakaan en ole onnistunut puhumaan ilman että, toinen suuttuu tai menee lukkoon. 13 v on ollut tosi vähän kosketusta ja vielä vähemmän seksiä. Olen kuulema itsekeskeinen ja en osaa arvostaa sitä kaikkea mitä hän tekee perheen eteen.
Ei ole kuulema seksiä koska väsyttää, tai koska lapset ovat kotona, tai sen takia ettei aika ole. Minun pitäisi varmasti lakata puhumasta aiheesta koska ei enää edes kestä kuulla siitä mitään… Minusta tuntuu ettei hän kerro mitä oikeasti o ongelmana. Kaipaan häntä valtavasti. Miten surullista on olla naimisissa ja kaivata toista vaikka saman katon alla asutaan.
Kommentit
Juurikin näin. Vielä pahempaa oli se ettei mies puunannut edes sitä autoa että sillä olisi ollut kiva ajella…,,
Vaikeaa on sanoa toiselle, että sori, et oo enää niin haluttava, kun painoa tullut 15-20 kg siitä kun ruvettiin seurustelemaan, kynsiä ei muista leikata, ellei niistä huomauta, partaa ei viitsi ajaa vaikka tietää ettei puoliso pidä parrasta, negatiivinen elämän asenne ja tiuskiminen on jokapäiväistä, ei käy suihkussa joka päivä, ei haise hieltä, mutta ei myöskään tuoksu raikkaalta. Juu, kyllä hetta muisti välillä ohi mennessään koskea, mut siinä se huomiointi sitten olikin. Harmi, oli pakko erota, liekki katosi kokonaan 🙁
”Sinä se et yhtään panosta tähän perheeseen /parisuhteeseen!”
Ihmisten perisynti lienee kuvitelma, että perheen tai parisuhteen sisällä todellisuudet kohtaavat niin syvästi, ettei itseään tarvitse ikinä selittää. ”Minä olen pyytänyt siltä ainakin satakymmentä kertaa!” tai ”Tästä on kyllä ihan varmasti puhuttu ja sovittu!” lienevät sovitteluissa eniten kuulemiani lauseita. Ja samalla siellä pöydän toisella puolella istuu ihminen, joka näyttää ärtyneeltä, turhautuneelta ja ahdistuneelta. Usein siksi, ettei hänellä ole harmainta hajuakaan siitä, mitä toinen tarkalleen ottaen haluaa.
”Ihmiset nyt vaan lakkaa panostamasta parisuhteisiinsa!” / ”Pidät minua täydellisenä itsestäänselvyytenä!” eivät välttämättä kuvasta sitä ”syytetyn” näkemystä tai kokemusta millään tavalla. Hyvässä tapauksessa hän on yllättynyt ja ymmällään: jokin tuntuu olevan pielessä, mutta vielä ei ole ymmärrystä siitä, mikä.
Voitaisko me ihmiset enempi miettiä, ovatko sanomamme sanat ymmärrettäviä sen kuulijan korvissa? Jos vaadin ”panostusta ihmissuhteessa” tai ”itsestäänselvyytenä pitämisen lopettamista” – niin voisinko tarkentaa, että mitä oikeasti siltä kumppaniltani haluan? Sopisko mun pysähtyä tarkastelemaan, mikä konkreettinen, toteutuskelpoinen asia voisi auttaa minua voimaan paremmin, kokemaan olevani kunnioitettu ja arvostettu.
Mitä, jos lakkaisi seisomassa ikkunassa mustasukkaisena autolle ja kertoisi puolisolleen: ”Kaipaan kosketusta. Sopisko sulle pitää mua sylissä tänään samalla, kun katsellaan iltauutisia?” ”Mulla on hirmu ikävä sua – ja samalla huomaan, että sun hengitys haisee mun nenään hurjan pahalta. Sopisko sun pestä hampaat iltaisin, että mun olis ihanampi sua pussata?”
Myös minä kuuntelin: ”Sinä et vaan ikinä panosta tähän perheeseen tarpeeksi!” – vuodesta toiseen. Kyselin itkuun, uupumukseen ja ahdistukseen saakka, mitä puolisoni mahtoi tarkoittaa. ”Älä viitsi olla typerä!” / ”Ihan turha sun on esittää, ettet muka tajuais!” / ”Kyllä sun nyt pitäis sen verran tietää!” / ”Jos oikeasti tajuaisit ihmissuhteista _mitään_ niin tietäisit!” / ”Älä ole naurettava!” Kymmenessä vuodessa itsetuntoni oli täysin murskattu, aloitekykyni pudonnut nollaan ja viimeisinkin halu yrittää miettiä, mikä voisi saada asiat jälleen toimimaan, menetetty. Hän kertoo edelleen, että ”olisi halunnut pitää perheen yhdessä, mutta kun ei se H ollut sitä vähää valmis panostamaan!” Tähän päivään mennessä minulle ei ole selvinnyt, mitä hän mahtoi tarkoittaa.
Me aikuiset ollaan itse vastuussa omista tarpeistamme. Voitaisko me lähisuhteissakin huolehtia niistä itse ja lakata toivomasta, että puoliso pystyy ne arvaamaan? Tai, että rakkauden mittari on se, kykeneekö puoliso lukemaan tarpeet ja toiveet sun ajatuksista, vihaisesta mulkoilusta tai epämääräisistä räjähdyksistä? Voitaisko me hiljentää ja pyytää sitä (konkreettista, selkeää, toteutuskelpoista) toimintaa, mitä me kaivattais voidaksemme paremmin?
Yritetty on, puuteiden puhumisesta hankala. Kertakaan en ole onnistunut puhumaan ilman että, toinen suuttuu tai menee lukkoon. 13 v on ollut tosi vähän kosketusta ja vielä vähemmän seksiä. Olen kuulema itsekeskeinen ja en osaa arvostaa sitä kaikkea mitä hän tekee perheen eteen.
Ei ole kuulema seksiä koska väsyttää, tai koska lapset ovat kotona, tai sen takia ettei aika ole. Minun pitäisi varmasti lakata puhumasta aiheesta koska ei enää edes kestä kuulla siitä mitään… Minusta tuntuu ettei hän kerro mitä oikeasti o ongelmana. Kaipaan häntä valtavasti. Miten surullista on olla naimisissa ja kaivata toista vaikka saman katon alla asutaan.