Mitäpä jos keskittyisit toisten elämän sijaan omaan elämääsi?

Luin läpi kommenttikentän, joka oli artikkelin alla, jossa nainen kertoi vievänsä muutaman vuoden ikäisen lapsensa päiväkotiin, vaikka hän on itse kotona pienen vauvan kanssa.

Kommenttikenttä oli paikoitellen karmeaa luettavaa. Naisen päälle syljettiin mitä syyllistävämpiä sanoja hänen vastuuttomuudestaan ja kyvyttömyydestään olla äiti. Hänen äitiyttään kyseenalaistettiin kysymyksellä, että miksi synnyttää lapsia, jos niiden kanssa ei halua koskaan olla. Verrattiin nykyaikaa kultaiseen vanhaan aikaan, jossa lapset saivat kasvaa kotona rauhassa rakastavan ja huolehtivan äidin huomassa.

Helvetti sentään!

Me olemme raivostuttavan lahjakkaita puuttumaan toisten ihmisten elämään ja valintoihin. Jos emme julkisesti ole arvostelemassa toisten ihmisten tapaa olla perhe tai vanhempi, niin sen ajan olemme arvostelemassa toisten ihmisten tapaa olla parisuhteessa. Milloin ihminen eroaa liian helposti, milloin taas menee naimisiin aivan liian nopeasti tai milloin epäillään ihmisten tarkoitusperiä.

Eikä kyse ole pelkästään sosiaalisessa mediassa tai uutisten kommenttiosiossa tapahtuvasta puuttumisesta ja arvostelemisesta, vaan sama pätee oikeaan elämään. Sielläkin lyödään leimakirveitä ihmisiä kohtaan, joiden tarinaa ei edes tunneta tai joiden valintojensa syitä eivät tiedä kuin valinnan tehneet. Ulkopuolelta on helppo arvostella, moralisoida ja langettaa tuomioita, koska omaa moraalista ylivertaisuutta on kai nostettava toisten ihmisten kustannuksella, koska omilla teoilla sitä ei kai sitten pysty tekemään.

Kaikki se energia, joka menee toisten ihmisten elämän ruotimiseen tai pahimmillaan toisten ihmisten silmittömään solvaamiseen on hukkaan heitettyä energiaa. Ajatelkaa, jos sen kaiken vihaamiseen menevän energian käyttäisikin siihen, että parantaisi oman elämänsä mielekkyyttä ja tekisi siitä hyvää ja merkityksellistä, niin kuinka hyödyllisemmin energiansa tulisikaan käyttäneeksi.

Ihminen, jolla on pakottava tarve puuttua toisten ihmisten valintoihin ja arvosteltava niitä, on ihminen, jonka omasta elämästä puuttuu sisältö ja rakkaus. Ei hyvinvoiva ja onnellinen, itselle merkityksellistä elämää viettävä ihminen solvaa sosiaalisessa mediassa tuntemattomia eikä tule puuttuneeksi toisten ihmisten valintoihin tai tapaan elää. Heidän huutonsa on pyyntö päästä jonkun turvallisen ja rakastavan ihmisen syliin. He vain tekevät sen kuin pikkulapset jäätyään ilman huomiota, huutamalla ja huonolla käyttäytymisellä.

Pienenä muistutuksena haluaisin muistuttaa, että me emme koskaan tiedä toisten ihmisten parisuhteesta, vanhemmuudesta emmekä elämästä mitään. Siksi on typerää ja turhaa alkaa syyllistämään ihmisiä heidän valinnoistaan ja vielä typerämpää on tehdä se omista kokemusperistä käsin. Ihmiskunnan hienous piilee siinä, että meidän ei tarvitse ajatella kaikista asioista samalla tavalla, eikä elää samanlaista elämää.

Itselläni on aiheesta kokemusta kirjoittaa, koska olen valintojeni vuoksi saanut toiveita kuolemastani ja väkivaltaisia uhkauksia. Ja vaikka toisten elämään puuttuminen ei niin pitkälle johtaisikaan, että joutuu tuonkaltaisia kommentteja lukemaan, niin typerää on myös haukkua julkisesti äitiä, joka kertoo valinnastaan viedä lapsi päiväkotiin helpottaakseen vauva-arkeansa ja antaakseen toiselle lapselle enemmän mahdollisuuksia virikkeelliseen arkeen.

Jokainen voisi kokeilla ratkaisua, että sen ajan, jonka käyttää toisten vanhemmuuden ja parisuhteiden arvosteluun, käyttääkin oman parisuhteensa tai vanhemmuutensa parantamiseen ja kehittämiseen. Saattaa tullakin huomanneeksi, että oma hyvinvointi ja elämänlaatu paranee enemmän sillä, että keskittyy toisten elämän sijaan ihan omaan elämäänsä.

Ja kas, nouseekin aamu, jolloin ei enää jaksa välittää toisten ihmisten parisuhteista, kun oma parisuhde tuntuu niin hyvältä.

 

Lopuksi kiitos suomalaiselle hyvinvointivaltiolle subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta ja suuri ja lämmin kiitos päiväkodissa aivan liian pienellä palkalla supertärkeää työtä tekeville ihmisille.