Mitäs jos lukisikin iltasadun puolisolleen?

Miksi luemme iltasatuja vain lapsille?

Eikö se olisi kaunis ajatus, että nukkumaan mennessä lukisi iltasadun puolisolleen? Se voisi olla satu, se voisi olla kirja tai ihan mikä tahansa, jota lukisi puolisollensa ääneen.

Olisi sängyssä vierekkäin. Toinen pistäisi silmänsä kiinni ja toinen aloittaisi lukemisensa.

Mitä iltasadun lukeminen antaa lapselle?

Tunteen turvasta, merkin jatkuvuudesta, merkin siitä, että ihminen on juuri sinulle ja sinua varten, rauhoittumisen, äänen, lohdun ja rakkauden.

Mitä iltasadun lukeminen antaisi aikuiselle?

Tunteen turvasta, merkin jatkuvuudesta, merkin siitä, että ihminen on juuri sinulle ja sinua varten, rauhoittumisen, äänen, lohdun ja rakkauden.

Ei sitä tarvitsisi joka päivä tehdä. Ehkä kaksi kertaa viikossa. Yhtenä päivänä toimisi lukijana ja toisena päivänä kuuntelijana. Sadun voisi kirjoittaa itse. Henkilökohtaisen sadun suoraan hänelle luettuna. Sadun seassa asioita ja teemoja, joita haluaisi puolisolleen sanoa. Yhteinen pieni hetki, vain kahdelle ihmiselle. Voittaisi kauneudellaan ja merkityksellään vain tavan vuoksi harjoitetun kummallekaan mitään antamattoman seksin.

Tai miksi ei voisi jonain kertana kirjoittaa jonkun vähän tuhmemman sadun. Jos ei itse haluaisi kirjoittaa, niin ottaisi jonkun toisen kirjoittaman. Onhan niitä. Muistatteko nuortenlehti Reginan. Jos jollain on sellaisia kaapinpohjalla, niin siellä on lukijoiden lähettämiä eroottisia tarinoita. Lukisi ääneen sellaisen. Jallussakin niitä on, mutta se menisi jo kauneuden pimeämmälle puolelle.

Miltä tuntuisi nukahtaa puolisonsa ääneen. Tai edes rauhoittua päivän pauhuista. Sulkisi kaiken muun ulkopuolelle. Antaisi äänen ja tarinan viedä. Olisi huomion keskipiste, rakastettu.

No eikö se olisi kaunista ja rakkautta?

Miksi kukaan ei lue iltasatuja puolisolleen?