”Miten ihmeessä olen jaksanut tämän kaiken”

Olen kirjoittanut tätä tekstiä nyt kohta viikon. On ollut todella vaikeaa palata takaisin muistoihin, varsinaista tunteiden vuoristorataa. Välillä itkettänyt ja välillä naurattanut. Ajatus lähteä kirjoittamaan tätä tuli, kun lueskelin muiden tarinoita väkivallasta ja raiskauksista. Halusin kertoa oman tarinani. Aina jossain on valoa, vaikka elämä menisikin päin persettä. Se on yksi syy, miksi halusin tämän jakaa – minä olen selviytyjä. Tällaisen pimeyden keskeltä löysin valon – löysin sen itsestäni. Löysin sen, vaikka kukaan ei sitä minulle osoittanut. Vaikka se yritettiin sammuttaa. Kostoksi niille, loistan kirkkaammin.

Minut on sijoitettu vastasyntyneenä vauvana kodin ulkopuolelle. Asuin ensimmäisen vuoteni laitoksessa, jossa vauva-ajan vuorovaikutustarpeisiin ei ehditty vastata ja päästyäni sijaisperheeseen, en vaan kasvattivanhempiani kiinnostanut. Raha ratkaisi. Olin oppinut epäröimään olemassaoloani, sillä itkut ja muut pienen lapsen tavat ilmaista olemassaoloaan sivuutettiin ja niistä sijaisperheeseen siirtyessä rankaistiin kerta toisensa jälkeen eristämällä aina teini-ikään saakka. Silloin muutin pois. Vihdoin.

Tunteet, tarpeet, ajatukset, siis kaikki ihmisen inhimilliset tavat ja tarpeet olla ja tulla näkyväksi, hyväksytyksi, rakastetuksi, hoivatuksi, kuulluksi leimautuivat kokonaisvaltaisen häpeän ja syyllisyyden alle, jonka vaikutuksen alla olen edelleen tänäkin päivänä. Sain myös rangaistuksia asioista, joita en ollut tehnyt, enkä edes liittynyt asiaan mitenkään.

Koulussa minua kiusattiin. Päälleni syljettiin. Tönittiin. Haukuttiin ja naurettiin päälle, jos aloin itkemään. Opettajat vähättelivät ja muutaman kerran nöyryyttivät minua koko koulun edessä. Kukaan ei ollut minun puolellani. Opin, ettei minulla ole mitään merkitystä, joka tavallaan vahvisti olemassaolon kyseenalaistamista. Jossain vaiheessa en enää edes halunnut olla olemassa. Elämä oli lähinnä päivästä toiseen pakonomaista selviytymistä, aamut toivoa paremmasta ja illat sydäntä repivää pettymystä. En ymmärtänyt silloin, enkä vieläkään, että mikä minussa on niin pahasti vialla, että olen tämän ansainnut. Minun sanottiin olevan väärää sukupuolta. Olen ruma. Väärän muotoinen. En osaa mitään enkä koskaan opi. Minusta ei ole mihinkään. Olen ihan yhtä saamaton ja kelvoton, kuin biologiset vanhempanikin. Ovatko nuo todella syitä viedä keneltäkään ihmisarvo ja oikeus olemassaoloon? Kyllähän minä nyt sen tiedän, ettei kyse ole minusta. Minussa ei ole vikaa. Vika on niiden korvien välissä, jotka toista tällä tavalla kohtelee.

En ole isääni koskaan nähnyt. Olen kerran puhunut hänen kanssaan puhelimessa ja silloinkin hän uhkasi minut tappaa. Sijaisperhe haukkui minua ja äitiäni suoraan minulle ja äitini haukkui minua ja sijaisperhettä suoraan minulle. Ne harvat kerrat kun äitini kävi minua sijaisperheessä moikkaamassa, olivat he toisilleen ystävällisiä, mutta sijaisperhe kyttäsi ihan jatkuvasti. Emme saaneet edes hetken rauhaa. Ehkä he pelkäsivät, että kerron äidilleni jotain sellaista, mikä johtaisi heidät menettämään rahanlähteensä.

Tulin itse äidiksi aivan liian nuorena ja lapset ovat syntyneet väkivaltaisissa suhteissa. Minut on raiskattu parisuhteiden sisällä lukemattomia kertoja. On hakattu ja arvotettu ihmisen alapuolelle, jos en antanut. Tai siivonnut. Tehnyt, kuten mies olisi halunnut. Ulkoisesti näyttänyt miltä mies olisi halunnut. Ollut jälleen jotain muuta ku mitä olen. Se oli minun valintani, että lähdin suhteeseen heidän kanssaan. Puolustuksekseni sanon, että eipä kenelläkään lukenut osassa ”olen väkivaltainen” , sitäpaitsi minulla ei ollut silloin muuta käsitystä rakkaudesta. En tiennyt muusta. Siitäkin huolimatta minä olin se, joka lähti. Ymmärsin kyseenalaistaa.

Sitä minä tässä vaan mietin, että mikä helvetti saa ihmisen oikeuttamaan itselleen tuollaisen käytöksen? Että onko se oma napa todella niin iso ja rakas, ettei siihen omaan ahdasmieliseen, sairaalloisen keskenkasvuiseen mieleen mahdu muut ihmiset kuin pelkkinä kierrätettävinä hyödykkeinä? Esineinä. Vai eikö siellä päässä yksinkertaisesti vaan liiku yhtään mitään?

Jännä juttu, että lapset eivät tapaa isiään ja suojelen pienokaisiani hengelläni, kuin leijonaemo. Heille olen onnistunut hyvät puitteet kotona tarjoamaan omista taustoistani huolimatta. Ovat onnellisia, ahkeria, tasapainoisia ja empaattisia ihmisiä. Olen lapsistani niin ylpeä!

Ai miten ihmeessä olen jaksanut tämän kaiken läpi? -Miksi olisin antanut heidän voittaa? Toivon, että jokainen, joka joskus elämänsä aikana on näin tai vastaavalla tavalla huonosti toista kohdellut, jossain vaiheessa elämänsä aikana tuntee niin syvän häpeäpiston sydämessään. Niin syvän ja terävän piston, että toivoo kuolevansa itse, koska ymmärtää miten on toista satuttanut, muttei kuole kuitenkaan. Pyytää anteeksi. Tosissaan. Kipu opettaa. Se on lohduttava ajatus. Oppia ikä kaikki. Mikään ei ikinä, koskaan, missään tilanteessa, milloinkaan oikeuta kohtelemaan toista väkivaltaisesti millään tavalla.

Olen antanut anteeksi. Olen antanut anteeksi itselleni, etten osannut paremmin. En tiennyt paremmin. Olen antanut anteeksi, koska nyt tiedän.

Tänään minulla on edelleen vaikeuksia ilmaista tunteitani ja tarpeitani muille, mutta harjoittelen sitä joka päivä. Olen ihan pienestä asti oppinut elämään ihan liian itseriittoisesti, mutta yritän aina välillä pyytää apua parhaalta ystävältäni ihan pikkujutuissakin. Paras ystäväni on pysynyt rinnallani jo 20 rankkaa vuotta ja on myös ainoa, joka elämässäni ollut pysyvä. Hänen kanssaan ja avullaan harjoittelen kohti sitä aina vähän valoisampaa huomista. Hän on korvaamaton. Olen onnekas, että olemme onnistuneet luomaan näin lujan, tasa-arvoisen ja rikkaan ystävyyden. Hän on rakastanut minua tavalla, joka on avannut silmäni. Hän saa minut valollaan jaksamaan.”