”Miten kerätä se voima jolla riuhtaista itsensä irti vanhasta ja aloittaa jotain ihan uutta?”
”Havahtuminen alkaa kokemuksesta. Ystäväni pitää illanistujaisissa rakastaan lähellä. Koskettelevat toisiaan ja näyttävät aidosti onnellisilta toisistaan. Minä olen onnellinen hänen ja heidän puolestaan, mutta samalla minut valtaa selittämätön suru ja tyhjyyden tunne. Minä en ole saanut tuollaista kohtelua vuosiin ja olen pitänyt sitä normaalina. Eihän avioliitossa ole kyse lääppimisestä, vaan yhteisestä tahdosta. Sanoi minulle eräs toinen ystävä vuosia sitten. Sittemmin eronnut miehensä uskottomuuden vuoksi.
Olen omassa laimeassa suhteessa tottumuksesta ja siksi, koska en uskalla lähteä siitä. Ei ole riittävän hyvää syytä. Kaikki on tavallaan ihan hyvin. Arki rullaa, toki pääosin minun pyörittämänä, taloudellinen turva on taattu, elämä menee omaa tuttua ja turvallista raidettaan, seksielämä ei ole loppunut, sitä on muutaman kerran kuukaudessa, tosin miehen tarpeita varten, sillä minua ei tyydytetä ja lapset saavat ehjän kodin. Arjessa tapahtuvaa kosketusta en saa koskaan. Minua kosketetaan tasan silloin, kun mieheni haluaa seksiä ja sekin kosketus on vaativaa ja pyytävää.
Joka kerta, kun näen ympärilläni pareja, jotka koskettelevat toisiaan ja näkyvästi rakastavat, minä havahdun kuplastani ulos. Eihän se olekaan niin, että kaikilla on samanlaista kuin meillä ja niin se vain menee. Parisuhde on järkisuhde, jossa asiat rullaavat ja intohimo ja romantiikka loistaa poissaolollaan. Näkemäni kosketus on rakastavaa ja hellivää, ei vaativaa ja käskevää. Heidän välillään on tunne, ei järki ja tottumus. He tuntuvat rakastavan toisiaan, ei illuusiota siitä, mitä heillä on ympärillään.
Miten lähteä suhteesta, josta ei ole näkyvää syytä lähteä? Miten kerätä se voima jolla riuhtaista itsensä irti vanhasta ja aloittaa jotain ihan uutta? Miksi monet muut pystyvät siihen, mutta minä en? Miksi pelkään niin paljon? Olen kateellinen ystävälleni joka riuhtaisi itsensä irti suhteesta, johon hän ei kuulunut. Heitti kymmenen vuotta avioliittoa harteiltaan ja aloitti jotain parempaa. Näen vierestä hänen kukoistuksensa ja onnellisuutensa, jonka rinnalla oma onnettomuuteni tulee alleviivaten esille.
Miksi minä en tee mitään? Luovutanko ja vain tyydyn? Elämä on valmis.”
Kommentit
Minut sai toimimaan se yksinäisyys parisuhteessa, pitkään yritin ja toivoin, toinen meni omia menojaan ja minäkin löysin elämääni ihmisiä muualta joiden kanssa viettää aikaa ja ennen kaikkea keskutella. Päädyin aina vain useammin kysymykseen, että mitä sitten kun lapset on lähteneet. Kotona ei ole ketään jonka kanssa puhua, onko tämän mykän parisuhteen oltava minun tulevaisuuteni? Enkö ole tälle ihmisille edes hyvän huomenen arvoinen? Mietin, että mieluummin olen yksin kuin katkeroidun ajatusteni kanssa ja jauhan samaa levyä vuosikymmenestä toiseen.
Tämänkin jälkeen vielä yritin ennen kuin sain lopullisen päätöksen tehtyä ja lähdettyä. Se kannatti, tänä päivänä toivotuksiini vastataan ja vielä kohta 10 vuoden jälkeen keskustelu ja läheisyys on itsestään selvyys nykyisessä parisuhteessani.
Kommentit
Minä tein niin, minä lähdin. Vieläkin välillä mietin olinko itsekäs ja pilasinko kaikkien elämän. Mutta en suostu uskomaan niin.
Minä olen onnellisempi, minä tunnen rakkautta ja tulen rakastetuksi. Minuakin kosketaan nyt, muutenkin kun vaan seksin takia.
Minä olen onnellisempi, iloisempi, minun lapseni näkevät onnellisemman äidin, jota rakastetaan ja kotona ei enää nalkuteta, kenellekään.
Rahallisesti olisi ollut ”järkevää” jäädä, mutta minä pärjään ja niin pärjäät sinäkin.
Meillä on tämä yksi elämä ja sinä ansaitset sen kaiken onnen ja rakkauden.
Juuri omaa elämääni kuvaat, rakas kirjoittaja. Samaa olen huomannut, parit todellakin koskettavat toisiaan, rakastavaisia ovat vielä vuosien jälkeenkin. Itkin kun ensimmäistä kertaa ymmärsin tämän.
Ehkä muillakin on kuten meillä, koskemattomuutta yli 30 v jälkeen. Kahden vuoden aikana olemme nyt rakastelleet 5 kertaa. Yhteensä kahden vuoden aikana, ei kuukaudessa. En enään edes halua.
Samat syyt jäädä on kuitenkin minullakin, en uskalla, en vaan taida jaksa arjen pyörteessä sitä, että eron lisäksi saan suvun kimppuuni ja pitäisi tyhjentää tämä talo ja kerätä kimpsut? Minne menisin 30 vuoden jälkeen? Ja yksin olisin, en halua olla yksin.
Olen onneton ja se on omaa syytäni. Inhoan itseäni ja itken jälleen.
Minut sai toimimaan se yksinäisyys parisuhteessa, pitkään yritin ja toivoin, toinen meni omia menojaan ja minäkin löysin elämääni ihmisiä muualta joiden kanssa viettää aikaa ja ennen kaikkea keskutella. Päädyin aina vain useammin kysymykseen, että mitä sitten kun lapset on lähteneet. Kotona ei ole ketään jonka kanssa puhua, onko tämän mykän parisuhteen oltava minun tulevaisuuteni? Enkö ole tälle ihmisille edes hyvän huomenen arvoinen? Mietin, että mieluummin olen yksin kuin katkeroidun ajatusteni kanssa ja jauhan samaa levyä vuosikymmenestä toiseen.
Tämänkin jälkeen vielä yritin ennen kuin sain lopullisen päätöksen tehtyä ja lähdettyä. Se kannatti, tänä päivänä toivotuksiini vastataan ja vielä kohta 10 vuoden jälkeen keskustelu ja läheisyys on itsestään selvyys nykyisessä parisuhteessani.