Moraalikukkulalle rakensin minä majani

Kirjoitan parisuhdeliberaalia blogia parisuhdekonservatiiviselle yleisölle. Näin kuvaili eräs nimeltä mainitsematon ihminen minulle blogistani. Hän perusteli näkemyksensä lukemiinsa kommentteihin, joita teksteihini tulee. Kommenteissa on läsnä vahva yksinapainen näkökulma, että miten parisuhteessa kuuluu olla ja elää ja että mikä on ylipäätään oikea parisuhde.

Otan esimerkin ihan läheltä, tältä aamulta. Uudelleen julkaisin tekstin jossa avioliitossa elävä nainen kertoo avoimesti, että on suhteessaan vain ja ainoastaan elintason vuoksi. Hän rakastaa hulppeaa elämää ja saa miehensä kanssa toteuttaa sitä. Suhteensa rajat he ovat piirtäneet veteen ja molemmat ulkoistavat kosketuksen ja seksin rakastajiinsa. Molemmat ovat suhteessa samalla sivulla ja ovat tyytyväisiä.

Tarinan lukeminen otti monelle koville. Käytettiin jopa sanaa farssi kuvamaan parin valintaa elää suhteessaan. Paheksunta oli silmiinpistävää. Ei niin rajua kuin ensimmäisen kerran julkaistessani tekstin alkuvuodesta. Silloin teksti aiheutti jopa suoranaista raivoa.

Ihmiset peilaavat maailmaa omista arvoistaan ja valinnoistaan käsin. Eikä siinä ole mitään väärää ja ihmeellistä. Miten muutenkaan? Se mikä itselleni aiheuttaa harmistusta on silkka moralisointi ja suoranainen paheksunta toisten elämäntapaa kohtaan. Tässä esimerkkitapauksessa toki rivienvälistä paistoi melko kirkkaana kateus joka oli verhottu moralisoinnin verhoihin.

Merkittävä määrä ihmisten parisuhteista on kulissisuhteita. Uutta on vain se, että joku julkeaa kirjoittaa siitä ääneen. Varsinkin kulmalla jossa kulissista on tehty hyve ja pröystäilevää elintasoa ei pidetä piilossa. Se on kyllä sellainen punainen vaate tässä nöyristelijöiden ”kenellä onni on se onnen kätkeköön” -kulttuurissa. Ampukaa alas nuo hullut haihattelijat!

Moralisointihan on defenssi. Sillä suojellaan itseä siltä, että ei tarvitse kyseenalaistaa omia valintojansa. Mahdollisuus olisi suhtautua uteliaana erilaisiin tapoihin olla suhteessa tai sitten suunnata moralisoiva sormi toisineläviä kohtaan. Helpompi on tehdä jälkimmäinen, koska sillä saa osoitettua sen, että nuo toiset tuolla jossain ovat väärässä ja minä olen oikeassa.

Emmehän me millään voi omien arvojemme pohjalta alkaa kutsumaan toisten tapaa olla suhteessa farssiksi niin kuin aamulla julkaisemani tarinan kanssa kävi. Ehkä se voi tuntua itselle farssilta, mutta kyseistä suhdetta eläville se on täysin luonteva tapa olla suhteessa. Ihan vain siksi, että se on heidän tapansa olla suhteessa ja muiltahan ei tarvitse lupaa kysyä omaan elämäänsä ja suhteeseensa liittyvissä asioissa. Siksi tuollainen moraalipatsastelu on ihan turhaa. Jos oma suhde on kunnossa ja elää itse omanäköistä elämää, niin miksi pitää arvostella toisten tapaa elää omanäköistä elämää? Kysymys kuuluukin, että onko moraalipatsastelijoilla oma pesä kovinkaan kunnossa, koska on tarve esittää jyrkkä paheksuntansa muita kohtaan?

Asiasta tuli blogiini loistava lukijan kommentti, jonka siteeraan tähän loppuun:

”Minun motivaatio seurata tätä blogia on itseni kehittäminen ihmisenä ja parisuhteessa. Usein tarvitaan sitä ulkoista herätettä, että joku asia ei ole ok, vaikka puoliso ei siitä älähdä, niin ei siitä silti tule hyväksyttävää. Keskustelua seuratessani tuli mieleen, että osa ihmisistä ei halua kehittyä, vaan tulla keskusteluun puolustamaan omaa hyvin kyseenalaista tapaa toimia suhteessa. Jos yleensä lukee tämmöistä blogia ja osallistuu keskusteluun, niin asia on varmasti jollain tapaa takaraivossa ajatustyönä, että tämä ei varmaan ole ihan ok. Tästä lähtee sitten joko kehittyminen tai totaalinen kieltäminen. Ikävän moni valitsee jälkimmäisen.

Itse suhtaudun suurella uteliaisuudella ihmisten erilaisiin tapoihin rakastaa tai olla suhteissa. Kunhan tarinoista välittyy minulle se, että tapa on molemmilla juuri oikea. Millä helvetin lihaksilla minä voisin sellaista edes lähteä moralisoimaan?

Seison kyllä kukkulan päällä, mutta vain siksi, että näkisin kauemmaksi enkä siksi että olisin jakamassa sieltä käsin tuomioita.