”Muistona rypistynyt lakana, jonka pinnalla verinen tahra”

”Minulta kesti kaksikymmentä vuotta ymmärtää, että minut oli raiskattu. Kaksikymmentä vuotta kannoin mukanani itsesyytöstä, häpeää, haavoja ja arpia, jotka vaikuttivat minäkuvaani, itsetuntooni, parisuhteisiini ja tapaani olla seksuaalisessa kontaktissa. Kaksikymmentä vuotta minä vaikenin, mutta en aio vaieta enää.

Murrosikä ja puberteetti, muuttuva vartalo ja myllertävät tunteet. Itsensä etsiminen, rajojen kokeileminen, itsenäistyminen, epävarmuus ja pelko, rakkauden ja huomion kaipuu tätä kaikkea ja paljon muuta oli sen nuoren naisen mieli täynnä, joka tuolloin parikymmentä vuotta sitten olin.

Sinä olit jo aikuinen, työssäkäyvä ja kypsän oloinen ja tuntui hienolta saada sinulta huomiota. Olit ystäväni miesystävän kaveri ja kutsuit meidät luoksesi viettämään iltaa. Sitä koki itsensä kypsemmäksi ja tuo teini-ikäisen mieli suorastaan janosi huomiota ja hyväksyntää itsetunnon rakennusmateriaaliksi.

Kaiken piti olla turvallista.Normaalia illanviettoa yhdessä. Sinä tiesit ikäni. Silti sinulle ei ollut ongelmaa tarjota juotavaa. Ilmassa on flirttiä, mutta ei mitään sen enempää. Minä humalluin ja väsyin. Sanoit, että voin mennä nukkumaan hänen huoneeseensa, hän yöpyisi sohvalla. Ystäväni, hänen miesystävänsä ja sinä jäitte vielä valvomaan ja minä siirryin nukkumaan.

Yöllä havahdun siihen, että riisut housujani. En saa henkeä. En uskalla liikkua. Mieli ei pysty sisäistämään, mitä tapahtuu. Minä lamaannun. Ainut ajatus, joka mielessä on, että jos leikin nukkuvaa, enkä reagoi, sinä lopetat. Mutta sinä et lopeta. Makaan vasemmalla kyljellä kasvot poispäin sinusta, sinä käännät minua enemmän vatsalleni ja työnnyt sisääni. Minä en hengitä. En reagoi. Minä en enää ole läsnä, vaan mieleni pakeni jonnekin.

Aamulla kun herään, olet poissa. Vastassa on rypistyneet lakanat, joissa muistutuksena verinen tahra siitä, mitä minulta väkivalloin vietiin.

Alkuun kielsin kaiken, lukitsin tapahtuneen jonnekin tosi syvälle mieleni syövereihin. Koin häpeää ja syyllisyyttä, jotka olivat niin kipeitä, etten niitä kyennyt käsittelemään, mutta jotka tosiasiassa vaikuttivat elämääni ja tuleviin parisuhteisiini.

Sinä et vienyt vain neitsyyttäni, sinä veit itsekunnioitukseni, sinä veit mahdollisuuteni nauttia ja iloita seksistä, sinä veit kykyni muodostaa terveitä parisuhteita. Kaiken tämän sinä teit, mutta enää en anna sinun viedä yhtään enempää minulta. Sinä teit väärin, sinä raiskasit minut. Syy ei koskaan ollutkaan minussa, vaan vain ja ainoastaan sinussa.”