Muistutus

Tarvitaan lukio-opiskelijan mielipidekirjoitus muistuttamaan meitä yksinkertaisesta asiasta. Minea Özgentyrk kirjoittaa eilen Helsingin Sanomien mielipideosastolla, että mikä siinä nyt on niin vaikeaa rakastaa juuri nyt, tässä hetkessä.

”Minua suututtaa, kun mummit ja papat puhuvat toisilleen vain kaksi sanaa päivän aikana. Suututtaa, kun puhelinta räplätään treffeillä. Kun käännetään kylkeä puolisolle, joka haluaisi rakastella.”

”Älkää pelätkö pitää kädestä kiinni ostarilla ja halailla metrossa. Rakastakaa nyt tai katukaa myöhemmin. ”

Voidaanhan me tietenkin tehdä tämä kaikki toisin ja uhrata itsemme aikuisuuden alttarille. Sanoa, että ei tämän kaiken keskellä vain ehdi. Sanoa, että hyvähän se on lukioiässä sivusta huudella. Vähätellä rakkaudesta puhuvat hiljaisiksi. Näillä lakeuksilla, jossa julkivirtsaaminen tuntuu olevan vähemmän paheksuttavaa kuin julkisuuteleminen.

”Sodomilla on semmoinen biisi kuin The Saw is the law. Se on omistettu kaikille tommoisille tussukoille vässyköille, jotka yrittää saada naista kirjoittelemalla blogia parisuhteista.”

Näin kirjoittaa Jarmo Facebook-postaukseni perään tänä aamuna. Minean mielipidekirjoituksen vastapainoksi, Jarmo voisi kirjoittaa omansa. Koska eihän täällä jumalauta mitään rakkautta tarvitse jakaa, koska vihaa ja katkeruutta on niin paljon vielä jakamatta.

Minealla on antaa hyvä syy sille, että miksi se tässä hetkessä rakastaminen olisi niin tärkeää. Mitäpä jos seuraavaa hetkeä ei koskaan tule.

”Turhaudun kun kuulen ihmisten katuvan sitä, mitä he ovat sanoneet viimeisinä sanoinaan rakkaalleen, joka on menehtynyt yllättäen.”

Mitä sinä sanoit tänä aamuna tai eilen illalla rakkaallesi viimeisiksi sanoiksi? Sanoitko, että olen sinusta onnellinen, kiitos että olet? Vai sanoitko jotain aivan muuta? Mitäpä jos se aivan muu olisi jäänyt viimeisiksi sanoiksi hänelle? Mitäpä jos?

Kiitos Minea mielipidekirjoituksestasi, sinunlaisissa ihmisissä on tämän maan tulevaisuus, joka on aina parempi kuin se mennyt. Minealla on vielä paljon elämää edessä. Minulla sitä on jo jonkun verran takana. Haluan tähän loppuun kirjoittaa oman mielipidekirjoitukseni rakkaudesta. Mistäpä muustakaan tussukat vässykät nyt kirjoittaisivatkaan.

Meillä oli lapsena punainen kupla. Se oli sellainen ihan törkeän porno punainen kuplavolkkari. Näin jälkikäteen ajateltuna porno. Rakastin punaista kuplaa. Minulla oli tapana istua sen katolla. Tietysti silloin, kun se ei liikkunut. Toivottavasti ei muulloin. Sitten tuli päivä, kun kupla myytiin. Itkin illan pihapiirin varastossa. Elämäni ensimmäinen kupla puhkesi. Sittemmin olen puhaltanut uusia. Osa niistäkin on puhjennut. Osa kuplista pysyy puhkeamattomina, punaisina kuplina tai vaaleanpunaisina kuplina. Millä värillä rakkauden haluaakaan nähdä. En koskaan lakkaa uskomasta punaiseen kuplaan. Se ei ole saippuakupla, joka puhkeaa heti pieneenkin terävään kulmaan osuttua tai ihan vain ilmassa leijaillessaan. Punaisessa kuplassa on vahvemmat reunat kuin muissa kuplissa. Sen sisässä on turvallista olla.

Pitää vain uskaltaa leijailla. Olla pelkäämättä, että terävät reunat puhkaisevat sen. Eivät ne puhkaise, kun on puhaltanut kuplaan tarpeeksi vahvat reunat. Sen voi aloittaa sanomalla rakkaalleen ennen kuin hän nukahtaa jotain kaunista, koska viitaten Minean mielipidekirjoitukseen, elämästä ei koskaan tiedä.

Kaikki tämä niin kovin yksinkertaista.