Mutta kuka lohduttaisi jättäjää?

”Ero on vaikeaa molemmille osapuolille, ei pelkästään jätetylle. Olen törmänny usein olettamukseen, että kumppaninsa jättävä osapuoli olisi elämänsä kunnossa ja onnea puhkuva ilopilleri eron jälkeen. Voi se näin joskus ollakin. Mutta omat kokemukseni ovat päinvastaisia. Eropäätös on minulle aina vaikea ja nostaa esiin synkkiä tunteita ja ajatuksia. Päällimmäisenä on aina huono omatunto siitä, että aiheutan toiselle tuskaa ja pahaa mieltä. Tunnen olevani maailman huonoin ihminen eikä se, että toinen kuvittelee minun jatkavan elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunut, satuttaa ja tuntuu myös epäreilulta.

Jätetyltä kysellään pärjääkö hän ja lohdutetaan ylenpalttisesti, kun taas jättäjä saa osakseen lähinnä inhoa ja halveksuntaa. Kannan edelleen syyllisyyttä suhteista, jotka olen itse lopettanut. Se helpottaa oikeastaan vasta sitten kun entinen kumppanini löytää uuden. Silloin paino hartioiltani nousee ja voin lopettaa itseni syyttelyn. Toivoisin, että eron sattuessa ei etsittäisi syyllistä, valittaisia puolia tai kokoonnuttaisi ystäväporukalla haukkumaan miten paska se suhteen päättänyt osapuoli on. Varsinkin, kun siitä itse suhteesta ei kellään muulla kuin suhteen osapuolilla ole kattavaa käsitystä suhteen laadusta.

Jätetty on voinut olla vaikka miten paha kusipää, mutta kun hänet jätetään, hänestä tulee marttyyri. Väärin kohdeltu, kohtuuttoman tuskan kanssa elämään jätetty pyhimys, jossa ei ole mitään vikaa koskaan ollutkaan. Yksi tapaus tuoreen eroni jälkeen on jäänyt mieleen. Julkaisin itsestäni kuvan someen jossa hymyilin, koska olin lasteni kanssa viettämässä mukavaa päivää puistossa. Sain palautetta, että olen tunteeton ja ilkeä, kun näytän iloista naamaa, kun toinen samaan aikaan makaa sängyssään kyynelten kastelemana.

Kyllä minä olin surullinen. Se, että surun keskellä keskityin lapsiin ja onnistuin kokemaan iloa edes pienen hetken, ei tarkoita että olisin päässyt erosta yli. Eikä se, etten vietä päiviäni punkan pohjalla itkien tarkoita etten itkisi ollenkaan. Arkiset ilon hetket voi olla selviytymiskeino. Puhumattakaan siitä, että useamman lapsen äitinä minulla ei ole mahdollisuutta täydelliseen romahtamiseen tai lamaantumiseen. Toki uskallan näyttää lapsille olevani surullinen, mutta ei lasten niskaan saa omaa tuskaansa kaataa. Elämä jatkuu, surut suretaan itselle sopivalla tavalla, eikä se ole mitään vittuilua sille toiselle, jos sattuu silloin tällöin olemaan iloinen, vaikka erosta olisi kulunut vasta vähän aikaa.

Jokainen on vastuussa vain siitä, että käsittelee eronsa itse. Eikä siihen ole sääntöjä. Se, että pyrkii pääsemään erosta yli, ei ole huono asia. Jokaisen se on kuitenkin tehtävä, ellei halua viettää loppuelämäänsä surun ja katkeruuden murtamana ihmisrauniona.”