Muumipuisto

Kaupungissa asuinalue. Sen reunalla leikkipuisto. Leikkipuiston ympärillä vanhoja puisia omakotitaloja. Puistossa liukumäki, jonka reunaseinämässä on Muumin kuva. Kaksi ja puolivuotias lapseni sanoo puistoa Muumipuistoksi.

Puiston reunalla olevan omakotitalon pihasta käveli puistoon mies. Sanoi nauttineensa alkaneen syksyn tarjoamasta lämpimästä alkuillasta. Huomanneensa minun ja lapseni tulevaksi puistoon. Olin minä hänet aiemminkin nähnyt pihassaan istumassa tai tekemässä pihatöitä. Ohimennen päällä nyökännyt tervehdykseksi.

Mies sanoi keränneensä rohkeuden tulla juttelemaan. Lapseni juoksi puistossa. Pidin silmällä. Mies sanoi, että tämä on ollut hänen ja hänen tyttärensä leikkipuisto. Luonnollisestikin, koska ovat asuneet puiston reunalla. Kysyi, asummeko lähistöllä. Tuuli heiluttelu keinua kuin joku olisi antanut sille vauhtia.

Miehen seuraavat sanat putosivat ilmaan kuin painava sade. Olisi kastellut jokaisen kuulijan silmäkulman. Mies sanoi näkevänä menneisyyteen katsoessaan pihastaan minun antavan keinussa tyttärelleni vauhtia. Hän näki tilanteessa itsensä ja tyttärensä.

Sanat alkoivat tippua. Niistä muodostui tarina.

Joskus hän on kuin kuulevinaan tyttärensä naurun tuulen heiluttaessa tyhjää keinua. Tai kun iltaisin auringon vaivuttua maillensa taivas värjäytyy voimakkailla väreillä. Silloin hän ajattelee, että hänen tyttärensä on maalannut taivaan vesiväreillä. Merkki isälle, että kaikki on hyvin. Kaikki on ihan hyvin.

Tyttö oli kolmevuotias, kun hän sairastui. Vuoden hän jaksoi, mutta sairaus oli armoton. Vastasin, että en voi edes kuvitella. Kun hän kysyi, että onko olemassa mitään pahempaa kuin katsoa vierestä oman lapsensa sulkevan silmänsä viimeisen kerran. Lapsen, jonka elämänmitta täyttyi neljän vuoden kohdalla.

Hautajaiset olivat syksyllä. Hetkenä, jolloin maisema on värikäs kuin kaksivuotiaan mielikuvitus ja kokonainen elämä.

Mies sanoo tapahtuneesta olevan jo muutamia vuosia. Suru on jalostunut ikäväksi ja kiitollisuudeksi siitä, että hän sai kokea aamuja, päiviä ja iltoja, jolloin antoi tyttärelleen keinussa vauhtia tai lennätti sylissä kuin lentokonetta. Kiitollinen neljän vuoden yhdessäolosta ja ikuisuuden kestävästä rakkaudesta, joka ei pääty siihen, että ihmistä ei enää ole. Rakkaus ei koskaan kuole.

Rakkaus oli jokainen aamu, johon piti väkisin herätä ilman. Jokainen aamu, joka oli vähän helpompi ottaa vastaan.

Ei ole päivää, etteikö hän lastansa ikävöisi. Muistot tulvahtavat esiin varsinkin hetkissä, kun hän näkee itsensä puistossa jonkin toisen isän muodossa antamassa lapselleen keinussa vauhtia. Joka kerta hänen tekisi mieli mennä sanomaan keinun vieressä seisovalle aikuiselle, että ymmärtäähän hän, että kuinka kaunista hänellä on käsissään.

Illalla ennen lapseni sänkyyn laittamista mietin, että voiko lasta halata niin kovaa, että hän menee rikki. Auringon laskeuduttua taivas syttyi väreihin. Tyttäreni värikynät olivat jääneet olohuoneen matolle. En siivonnut niitä pois.

Maisema.

Muumipuiston reunalla olevassa puisessa omakotitalossa mies katsoi ehkä ikkunasta ulos syksyisen taivaanrannan illan värjäämää väriä. Hymyili ehkä hieman ja käveli puolisonsa viereen halaten ja sanoen, että kaikki tuntuu olevan tänäkin iltana ihan hyvin.

Huomenna nousee taas aurinko meille kaikille.

Kaikki on ihan hyvin.