Havaintoja parisuhteesta

Myös se, että ei eroa, on itsekkyyttä

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

Alkuun kaksi saamaani kommenttia. Toinen kommentti blogin puolelta ja toinen Facebookin jaon alta.

Kommentti:

10 yhdessäolo vuoden ja 3 lapsen jälkeen olen havahtunut siihen, että puoliso kontrolloi ja kyttää. Tilanne paheni jälleen tänä talvena. Yksi yö havahduin siihen, kun puoliso paiskaa kännykkäni päälleni ja huutaa minulle mitä paskaa olen hänestä puhunut kavereilleni. Niille harvalle, joita hän ei ole onnistunut säikäyttämään pois.

Facebookin kaverilistani hän on käynyt läpi ja vaatinut sieltä poistamaan ihmisiä. En suostunut vaan kerroin hänelle, että hänen täytyy vihansa kanssa mennä terapiaan. Vielä ei ole tilanteeseen tullut muutosta mutta ehkä vuosi 2021 tuo mukanaan muutoksen. Tai sitten ei ja edessä on vääjäämättä eri tiet.

Kommentti:

Minä olen ollut parisuhteessani 35 vuotta ja kyllä, intohimoa riittää edelleen. Rakkaus on muuttanut muotoaan vuosien aikana, muttei ole kadonnut.

Omat vanhempani olivat yli 30 vuotta aviossa ja olen varma, että olisimme kaikki, myös lapset, olleet kaiken kaikkiaan onnellisia, jos he olisivat eronneet vuosia ennen kuin mitä lopulta erosivat. Heidän onneton suhteensa jätti meihin lapsiin jälkensä ja on aikaansaanut huonoa malioppimistakin. Esim. Marttyyriyttä, turvattomuudentunnetta jne. Väkivaltaa heidän välissään ei ollut ja oli näkyvää hellyyttä, mutta pinnan alla syvästi rikki mennyt suhde.

Sitä voi perustella esim. lapsillaan omia valintojaan ja sitä kautta välttyä ottamasta vastuuta omasta ja myös lastensa elämästä.

Tässä on syynsä, että miksi halusin julkaista kommentit peräkkäin. Syyn kerron seuraavassa.

Saan hämmentävän usein kritiikkiä siitä, että kirjoitan eroista niin paljon ja ennen kaikkea siitä, että kirjoitan niistä jopa myönteiseen sävyyn. En aina jaksa ymmärtää tuota kritiikkiä. Usein kommenteissa kuuluu myös kaipuu, johonkin vanhaan aikaan, jota ei ollut silloin vanhaankaan aikaan olemassa eli aikaan, jolloin ihmiset eivät eronneet, koska eivät olleet niin itsekkäitä.

Miksi niin moni ei tunnu ymmärtävän, että yhtä lailla, jos eroaminen on itsekästä, niin eroamattomuus on myös itsekkyyttä. Niin kuin jälkimmäisessä kommentissa sanotaan, niin sillä välttyy ottamasta vastuuta omasta elämästään ja täten lasten elämästä, jotka joutuvat elämään koko lapsuuden traumatisoituen vanhempiensa itsekkyydestä olla eroamatta parisuhteesta, joka tuhoaa jokaisen perheessä elävän.

Ei tuo ole harvinainen kommentti, jossa mainitaan, että lapsena toivoi vanhempiensa eroavan, koska hyvin moni lapsi toivoo niin. Vaan meille on iskostettu jokin kulttimainen ajatus siitä, että jotenkin se lapsi voi silti paremmin siinä saatanan tulehtuneessa ydinperhetunnelmassa kuin yksikään eron kokemaan joutunut lapsi. Koska lapsi ei missään tapauksessa voi kärsiä ilmapiiristä, joka on negatiivinen ja painostava, koska ympärillä on kuitenkin ehjä ydinperhe, mutta jos ydinperhe on lapsen ympäriltä rikottu, niin lapsen kärsimys on maksimaalista, vaikka lapsi saisi eron jälkeen elää arkeaan ilmapiirissä, joka on vähemmän painostava ja vähemmän negatiivinen, jopa kiva ja iloinen, mutta kun se ei ole sitä hehkutettua ydinperhearkea.

Ihmiset viipyilevät kuolleissa suhteissan jopa vuosikymmeniä. En kirjoita tässä nyt niistä väkivaltaisista suhteista, joista ei niin vain lähdetäkään, vaan niin kuin jälkimmäisessä kommentissa kuvaillaan. Pinnan alla syvästi rikki mennyt suhde, mutta silti siitä ei lähdetä, vaikka perheessä olevat lapset kärsivät. Jos se ei ole itsekkyyttä, niin mikä sitten on itsekkyyttä?

Tämä on yksi syy, että miksi kirjoitan eroista jopa myönteiseen sävyyn, koska ihmiset uskovat johonkin sellaiseen, joka ei ole koskaan ollut totta.

X