Nalkuttaminen ei ole minun oma vikani!

”Kyllähän ihminen voi halutessaan muuttua ja häntä voi muuttaa. Eikä toisen tarvitse hyväksyä hänen väärää käytöstään ja vääriä tapoja tehdä asioita. Itse kirjoitan muistilappuja puolisolleni, jotta hän tietää, miten asioita tehdä, kun olen poissa kotoa ja muutenkin.”

Näin kirjoittaa eräs noin kuusikymppinen nainen kommentissaan, joka koskee tekstiäni, joka käsittelee parisuhteessa tapahtuvaa nalkuttamista. Hän on vienyt nalkutuksen ja puolisonsa kouluttamisen jo kirjalliselle tasolle asti. Jos hän joskus ihmettelee, että miksi hänen puolisonsa viettää todella paljon aikaa kotinsa ulkopuolelle, niin muistutettakoon häntä kyseisestä kommentistaan. Syy on kirjoitettu kommentin sisälle.

Yllättävän moni alkoi puolustamaan kommenteissaan nalkuttamista. Ja sitä, että kyllähän sitä nyt pitää puolisoaan kouluttaa oikeanlaiseksi, koska eihän koirakaan opi tavoille, jos sitä ei kunnolla kouluta. Samoin yllättävän moni sysäsi vastuun nalkuttamisesta puolisolleen, koska pakko nalkuttaa, kun puoliso ei toimi niin kuin nalkuttaja käskee. Jos käyttäytyisi, niin ei tarvitsisi nalkuttaa.

Ymmärränhän minä tämän. Mukavampi se on osoittaa sormella toista kuin katsoa itseään syvälle silmiin. Parisuhteessahan se menee aina niin, että vika on siinä toisessa ja itsessä ei sellaisia ole ollenkaan. Nalkutuksen osalta aivan samoin. Jos nalkuttajalle sanoo, että nalkuttaminen on henkistä väkivaltaa, niin nalkuttaja suuttuu. Hänen mielestään se ei ole, niin sittenhän se ei ole.

Usein nalkuttamista selitetään sillä, että eihän siinä ole kyse mistään pikkuasiaan puuttumisesta, vaan sillä viestitään muuta parisuhteessa olevaa tyytymättömyyttä. Varmasti on usein niinkin, mutta ei aina. On ihan oikeasti olemassa ihmisiä, joilla on niin kovat ja ankarat standardit elämälle, että astioiden pitää olla aakkosjärjestyksessä kaapissa ja niin edelleen.

Saa olla, mutta puolisoa yliankariin standardeihin ei pidä kouluttaa. Pitää hyväksyä se, että puoliso suhtautuu elämään hieman rennommin ja jos hän laittaa esimerkkinä käyttämäni tapauksessa astian väärään kohtaan kaapissa, niin sitten se ankarasti suhtautuva käyttäköön elämänsä siihen, että järjestelee niitä kuppejansa omasta mielestä oikeaan järjestykseen. Varsinkaan jos hän ei ole kykeneväinen kompromisseihin, vaan on asiassa ehdoton.

Onneksi on ihmisiä, jotka ymmärtävät tämän. Arvelen niiden olevan parisuhteita, jotka saattavat kestääkin enemmän kuin se keskivertoinen kahdeksan vuotta. Tässä yksi nainen kertoo yhden esimerkin:

”Haluan, että mukit ja lasit laitetaan kaappiin tietyllä tavalla ja tietyssä järjestyksessä. Jos joku muu on ne laittanut kaappiin minun mielestäni väärin, korjaan ne huomaamattomasti ja olen asiasta hiljaa. Välillä kääntelen astianpesukoneessa olevia mukeja kahva sisäänpäin, etteivät ne mene rikki, mutta kun tästäkään ei tee ongelmaa, niin kaikki hyvin.”

Tässä ymmärretään toista ihmistä, eikä hänestä yritetä kouluttaa oman itsensä jatketta nalkuttamalla puolisolle omista lähtökohdista ja tavoista käsin olevia asioita. Varmasti kyseisellä astianjärjestäjällä on omia puolisoa ärsyttäviä tapoja, jotka puoliso sitten hiljaisuudessaan korjaa perässä, eikä tee siitä numeroa. Näinhän sen pitää hyvässä suhteessa mennä.

Valitettavasti näin tämä ei aina mene, vaan nalkuttaminen on ollut jopa syynä avioerolle. Siitä kertoo esimerkin kommenttinsa jättänyt nainen:

”Onneksi en ole koskaan oppinut nalkuttamaan. Äitini ei myöskään nalkuta. Koskaan. Omat omituiset tapamme on meilläkin. Mies sammuttelee valoja perässäni ja muita suurpiirteisyyksiä. Miehelläni tapana jättää tyhjät elintarvikepakkaukset tiskipöydälle. Siirrän ne roskikseen mukisematta. Ex-mieheni on suurilta osin ex juurikin joutavan nalkutuksen vuoksi. Elämässä on suurempiakin ja oikeita murheita. Nyt ei ole onneksi niitäkään.”

Näin tämä menee. Harva meistä jaksaa asua vuosi toisensa perään ihmisen kanssa, jolla ei ole muuta sanottavaa kuin huomautella asioista. Sanojenhan pitäisi olla enemmän hyväilyä kuin lyömistä varten. Jos on niin, että puolison tavat lähinnä vituttaa, eikä puolison toimissa ole muuta kuin moitittavaa, niin sitten on väärä puoliso ja hänet pitää vapauttaa olemaan yksin tai toiseen parisuhteeseen. Koska miljoonannen kerran sanottuna, toista ihmistä ei saa muutettua, edes nalkuttamalla, jos toinen ihminen itse ei halua muuttua.

Voisi sanoa, että varsinkaan nalkuttamalla. Tämän oppi eräs nainen kantapään kautta.

”Olin pariterapiassa mieheni kanssa. Minulle oli suuri ongelma, että mieheni vietti ison osan vapaa-ajastaan autotallissa omia asioita tehden. Koin sen loukkaavana. Sanoin asiasta ääneen terapiassa ja mieheni vastaus sai minut vasta ajattelemaan asiaa hänen kannaltaan. Hän sanoi, että autotallissa hän saa olla oma itsensä ja kukaan ei ole vaatimassa häntä olemaan joku muu ja moittimassa hänen tekemisistään asioista.

Tuolloin vasta ymmärsin, että mieheni ei paennut minua, vaan minun käyttäytymistäni ja myönnettävä toki on, että olen kieleltäni hieman liian suora ja kritisoiva. Ei tuntunut hyvältä kuulla olevansa nalkuttaja, mutta sehän minä olin ollut ja sen tavan puhua olin oppinut kotoa äidiltäni, joka puhuu vieläkin hyvin epäkunnioitettavasti ja moittivasti isästäni. Olin tullut hiljalleen äidikseni, puhetapaani myöten.”

Olisihan se outoa, jos parisuhteessa olisi kahden persoonan sijaan vain yksi persoona, joka suhtautuisi asioihin aivan samalla tavalla. Jos rakkaudesta halutaan puhua isoilla kirjaimilla, niin rakkautta ei ole puolison kouluttaminen, vaan rakkautta on puolison hyväksyminen. Vaikka sitten pitkin hampain, mutta kuitenkin. Ja kuten aiemmin kirjoitin, jos kahden ihmiset ajatukset ja arvot menevät pahasti ristiin, niin rakkautta on päästää irti.

Mitäpä sitä hakata päätään koko elämä tiiliseinään, jos vaihtoehto on olla jossain huomattavasti itselle sopivammassa ja pehmeämmässä.

”Minäkin voisin sammuttaa valot, kun poistun huoneesta, siihen ei menisi edes sekuntia, mutta vaikka mies on siitä minulle sanonut Ainakin 25 kertaa, niin se ei vaan mene minun systeemiini, niin että sen muistaisin tehdä. En minä niitä tahallani päälle jätä, joten ymmärrän, että ei minun miehenikään tahallaan vaatekaapin ovea jätä auki. Vähemmän se vaivaa maksaa, kun huomattuani suljen oven kuin että alkaisin nalkuttaa siitä.”