Ne viimeiset sanat

Soitin isälleni.

Hän asuu kahdensadan kilometrin päässä minusta. Liian pitkä matka yhdessä juhlimiseen tänään. Hän oli pelaamassa R-kioskilla rahapelejä. Hän kyseli kuulumisia, oli kiinnostunut kuulemaan miten minulla menee. Se tuntui hyvältä. Kuulin hänestä sen ylpeyden lastaan kohtaan, jota jokaisen vanhemman tulisi tuntea.

Sen pyyteettömän rakkauden.

Minulta kysyttiin tällä viikolla haastattelussa, että mitä oppeja olen ottanut elämääni ja parisuhteisiini vanhemmiltani ja mitä haluan tehdä toisella tavalla. Se oli minulle yllättävän helppo kysymys. Vastasin, että opin arvostamaan parisuhdetta. Siis sellaista, jota heillä ei ollut. Rakkauteen ja hyvään oloon perustuvaa yhdessä elämistä.

He erosivat aivan liian myöhään. Silloin, kun pahin vahinko oli jo tapahtunut. Sen kaiken olen halunnut tehdä toisella tavalla. Parhaansa he varmasti tekivät ja halusivat lapsilleen mahdollisimman hyvää. Niin kuin suurin osa vanhemmista haluaa.

Isäni on opettanut minulle myös läsnäolemisen taidon. Hän teki minun kanssani asioita. Vietti aikaa kanssani ja vei tilaisuuksiin ja peleihin. Hän ei ollut poissaoleva isä silloin, kun hän oli läsnä. Hän halusi olla lähellä. Kertoa sillä tavalla rakastavansa, koska sukupolvensa miehenä sen sanallistaminen oli hieman haasteellista.

Minä olen halunnut oppia myös sanomaan sen.

Isäni on aina ohjannut minua humaaneihin arvoihin, tasa-arvoisuuteen. Minun elämässäni se on näkynyt laajakatseisuutena ja ymmärryksenä maailman monimuotoisuutta kohtaan. Ei ole olemassa yhtä totuutta eikä yhtä jumalaa, vaan useita totuuksia ja useita jumalia. Rakentavampaa on tutustua niihin kuin torjua.

Puhelu päättyi sanoihin ”pidä huoli”.