Havaintoja parisuhteesta

Ole mulle vähän aikaa hän

20.9.2019 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Maanantai. Kello 21.02. Bussi numero 21 keskustorilta. Nousen kyytiin ja kävelen bussin takaosaan. Bussin takaosasta näkee paremmin. Eteeni tulee nuoripari. Sama pari pussaili jo pysäkillä. He katselevat koko ajan toisiaan. Pussailevat. Nauravat. He eivät ole vielä löytäneet vikoja toisistaan. Rakkautensa on ovi, joka avautuu joka suuntaan. Jokaisen oven takana ovat vain he. Toisiinsa liimautuneena. Heidän rakkautensa ei osaa vielä pyytää, vaatia tai esittää ehtoja. Se on puhtaan viatonta, niin kuin nuoren rakkauden kuuluukin olla.

Seuraavalta pysäkiltä kyytiin nousee toinen pariskunta. He eivät katsele toisiaan. Molempien käsissä on puhelin. Istuessaan he eivät sano toisilleen sanakaan. Aivan kuin menossa olisi parisuhteen kolmiosainen näytös. Ensimmäisessä näytössä rakastunut nuori pari näkee vain toisensa. Nyt on menossa toinen näytös, jossa pari ei näe toisiaan ollenkaan. Kolmas näytös jää näyttämättä. Ei siinä ole kuin kaksi vaihtoehtoa. Havahtuminen tai ero.

Seuraavalta pysäkiltä nousee bussiin noin viisikymppinen nainen ja humalainen resuinen mies. Nainen jää bussin etuosaan. En näe hänen kasvojaan. Hän laskee kassin viereensä. Hän istuu hieman etukenoisessa asennossa. Aivan kuin hänen vartalonsa tarvitsisi tuen. Ehkä vain ihmisen kosketuksen, joka nostattaisi hänen ryhtiään. Hän pitää kassistaan tiukasti kiinni. Kai turvattomuuttaan. Hän kaipaa vierellensä ihmistä, jota puristaa. Ihmistä, joka näkisi hänen tarpeensa ja yksinäisyytensä. Muutaman pysäkin kuluttua hän nousee pois. Hänen kasvoissaan on ripaus surua. Kotiin päästyään hän ehkä keittää teetä, katsoo hetken televisiota ja menee nukkumaan sänkyyn, jossa on vielä jäljellä toisen ihmisen painauma.

Humalainen mies tulee taakse. Hänen katseensa harhailee. Etsien kiintopistettä, joka on hävinnyt koko elämästä. Hän avaa tölkin. Mumisee jotain itsestään. Hän juo tölkin kerralla tyhjäksi, jotta voisi unohtaa kaiken. Jotta maailman ääriviivat edes hieman liikkuisivat. Ihmiset bussissa karttavat hänen katsettaan. Ihmiset karttavat. Hän ei juo lämmintä kaljaa bussissa, koska se on niin hyvää. Juominen on hänelle puuttuva ihmisen kosketus, joka lämmittää kylmenevää syysiltaa. Tölkki on hänelle vähän aikaa hän, jota ei ihmisen muodossa ole ollut aikoihin. Kotiin päästyään hän rojahtaa lattialla lojuvalle patjalle, joka on täynnä pettymysten syövyttämiä tahroja.

Nuori pari poistuu samalla pysäkillä kuin minä. Kävelen heidän takanaan. Pojan käsi nousee tytön hartioille. He kävelevät hitaasti kuin toivoen, että maailma jäisi näille sijoilleen. Kotiin päästyään he syövät yhdessä iltapalaa, leikkivät toistensa vartaloilla ja nukahtavat miltei sylitysten. Nukahtaessaan he toivovat, että jokainen päivä olisi kuin tämä.

Päivä, jolloin kuulisi ihmisen kysyvän sinulta, että miten päiväsi on mennyt? Päivä, jolloin saisit olla lähellä. Päivä, jolloin tuntisit vartalolla ihmisen kosketuksen.

Päivä, jolloin lämmenneen oluttölkin sijaan voisi pitää kädessä ihmisen kättä.

Lue myös

Suosittelemme