”Olen 50 ja vastoin kaikkia ennakkokäsityksiä olen raskaana”

”50-vuotis juhlat on juhlittu, elämä hymyilee, pitkään tapailuasteella ollut parisuhde on alkanut tiivistyä. Tykätään kovasti toisistamme, viihdytään toistemme seurassa. Molemmilla mielenkiintoinen työ, josta jää riittävästi vapaa-aikaa. Molemmilla kivat kodit, joissa vierailemme vuorotellen.

Molemmat ollaan viidenkympin paremmalla puolella. Ja minulla vaihdevuodet. Paitsi ettei sittenkään. Aloin jo epäillä itseäni ja tein hetken mielijohteesta raskaustestin. Ja kaikkia ennakkokäsityksiä vastaan tulos oli positiivinen. Minä, viisikymppinen, olen raskaana.
En minä enää lasta halua, ne on jo yli 15 vuotta sitten tehty. Viimeinen teini enää kotona, miehen lapsi on ollut omillaan jo kymmenen vuotta. Ja siis olen vanha. Polvia kolottaa eikä kroppa ole enää entisensä. Asutaan kaksiossa teinin kanssa ja viihdytään hyvin.

Vauva ei vaan sovi tähän enää. Ei millään. En minä enää jaksa, eikä jaksa mieskään. Aloitettaisiin kaikki alusta. Palattaisiin ajassa 28 vuotta taaksepäin, sinne missä esikoiset syntyivät. Kaikki pitäisi hankkia uudestaan. Etsiä isompi asunto. Muuttaa yhteen. Ja se teinikin.
Vauvat ovat ihania. Minä rakastan pieniä vauvoja. Rakastan odotusaikaa, isoine mahoineen ja närästyksineen. Minun kaikki neljä lasta ovat ihania, tapaamme viikoittain ja nauramme yhdessä maailman menolle. Minulla on jo lapsenlapsi ja toinen on tulossa. Työntäisin tyttäreni kanssa yhdessä lastenvaunuja… Mutta miten minä rakastankaan vauvoja. Rakastan omia lapsiani yli kaiken. Riittäisikö rakkautta vielä yhdelle. Riittäisikö elämää olla vanhempi?

En minä ajatellut enää voivani saada lapsia. Viisikymppinen nainen. Se on jo kaikkien todennäköisyyksien ulkopuolella. Vastaan kaikkia tilastoja. Ja ilman mitään lapsettomuushoitoja. Ihan vaan panemalla. Mikä onkin kovin mukavaa näin vanhemmiten.
Mutta sydämeni särkyy. Minkälainen tästä lapsesta tulisi? Meidän yhteisestä? Kumman näköinen? Minkä väriset silmät? Ja miten monta ihanaa sisarusta ihailemassa ja hoitamassa. Yksi lupasi jo adoptoida tämän.

Miksi en voisi? Näinhän täytyy olla tarkoitettu. Ei näin käy kenellekään. Mutta en minä voi. Riskit on liian isot. Vanha äiti, riskiraskaus, lääkityksiä… Olisiko se oikein edes lapselle? Ikivanhat vanhemmat… Entä jos otettaisiin riski ja raskaus menisi kesken? Entä jos parisuhde ei kestäisi? Ottaisinko sen riskin? Tiedän olevani itsekäs. Tässä iässä saa jo olla. Vai saako?

Ja minä minä minä. On miehelläkin sanansa sanottavana. Hän sanoi, ettei enää jaksaisi. Päätettiin yhdessä asia. En minä voi häntä pakottaa. Joo, jos panee ilman, niin kantaa vastuun. Me ei kumpikaan tajuttu ajatella, että näin voisi käydä. En halua pakottaa. En voi.
Pahalta tuntuu. Siitä ei pääse mihinkään.”