”Olen 56 -vuotias, isä, toimitusjohtaja ja ylpeästi homo

”Olen 56 -vuotias keskisuuren yrityksen toimitusjohtaja, yhden jo aikuisen lapsen isä ja homoseksuaali.

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta Pohjanmaan lakeuksilta. Paikasta, jossa homoseksuaalisuus on vieläkin osittain tungettu syvälle kaappiin.

Kaapissa elin minäkin. Kehtaanko edes sanoa, että olen tullut kaapista ulos vasta täytettyäni viisikymmentä. Enkä vieläkään ole kokonaan tullut. Minä en ole avoimesti homo työpaikallani enkä sukulaisteni seurassa. Tiedän, että jos olisin avoimesti homo, niin se vaikuttaisi moniin työsuhteisiin ja varsinkin sukulaissuhteisiin.

Jo hyvin iäkkäille vanhemmilleni en ole sanonut. Olen ajatellut, että he eivät tee tiedolla yhtään mitään. Sisaruksilleni olen kertonut. Kolmesta sisaruksestani yksi katkaisi minuun välit kokonaan. Toinen reagoi olemalla minulle mahdollisimman näkymätön ja kolmas on ollut minulle suurena tukena.

Olen ikäpolvea, jolle homous ei ole itsestään selvyys. Olen elänyt nuoruuteni hyvin arvoahtaassa yhteisössä ja eipä nuoruudessani yhteiskunnallinen ilmapiirikään ollut homoudelle vielä suopea. Siksi ikäisteni keski-ikäisten joukossa homovastaisuus on järkyttävän suurta. Homoista vitsaillaan ilkeämielisellä tavalla ja turhan usein olen ollut mukana keskustelussa, jossa homoudesta puhutaan alentavaa sävyyn. Itse piilossa pysyvänä homona sitä on ollut vaikea kuunnella.

Olen häpeissäni siitä, että en vieläkään uskalla olla täysin avoimesti homo. Esitän vieläkin jotain muuta kuin olen. Miksi niin teen? Ehkä minua pelottaa työssäni asemani puolesta. Voi olla, että pelkään turhaan ja että vika on vain oman pääni sisällä, mutta pelkään silti, että ihmisten suhtautuminen muuttuisi minuun. Toimin melko konservatiivisella alalla. Tilanne olisi toisin, jos kokisin työskentelevä liberaalien ihmiset ympärillä. Sellaisessa yhteisössä ei kai edes ajatella, että kuka kukin on.

Siitä olen varma, että sukulaisten kanssa kävisi huonosti. Tulen alueelta, jossa niin sanotut perussuomalaiset arvot jylläävät ja homoseksuaalisuuteni olisi suurta myrkkyä.

Miksi en silti voisi tulla näyttävästi ulos kaapista heidänkin silmissään? Olen aika ajoin häpeissäni siitä, että en uskalla. Minähän pidän osaltani yllä sitä myrkyllistä kulttuuria siitä, että homo saa olla, kunhan pysyy piilossa. Se ei vie yhteiskuntaa yhtään eteenpäin. Olen aidosti kateellinen heille, jotka uskaltavat täysin avoimesti olla omia itsejään. Näin keski-iän ylittäneenä homona olen toki huomannut, että meidän vanhempien joukossa on enemmän kaltaisiani piileskelijöitä.

Huomasin kiinnostuvani omasta sukupuolestani varmasti jo teini-iän jälkeen. Muistan tunteneeni suuria inhon ja häpeän tunteita itseäni kohtaan ymmärtäessäni, että mistä on kyse. En voinut kertoa yhtään kenellekään, koska minut oli kasvatettu hyvin ahtaaseen raamiin. Muutettuani opintoihini suurempaan kaupunkiin tunsin kuinka pystyin hengittämään vapaammin ja en enää tuntenut häpeää itseäni kohtaan.

Opiskeluaikanani koin ensimmäiset mieskokeiluni. Helppoa se ei ollut löytää silloinkaan kaltaisiani, koska tuohon aikaan asia piti tehdä vielä salassa. Korkeakouluopintoni ja kouluni auttoivat minua pääsemään piireihin, koska jokaisessa isomman kaupungin korkeakoulukulttuurissa on omat alakulttuurinsa.

Lopulta päädyin kutenkin suhteeseen naisen kanssa. Ajattelin, että niin on helpompaa minulle. Unohtaen sen, että eihän se ole valintakysymys. Suhde oli vaikea, sitä kesti seitsemän vuotta ja siitä syntyi lapsi. Lapsesta olen onnellinen, mutta kaikesta muusta en. Tein sen vain heikkoutani ja yhteisön painostuksesta. Halusin olla, vaikka sitten valheellisesti, osa hyväksyttyä valtakulttuuria. Siellä oli niin paljon helpompi elää ja olla.

Tämän jälkeen olen elänyt ihmisten edessä turvassa. Olen vain eronnut mies, jolla on lapsi. Kukaan ei pystyisi epäilemään, että olen jotain muuta. Tällä tavalla pystyinkin elämään vuodesta toiseen.

Kuten sanoin, olen aina ihaillut niitä ihmisiä, jotka uskaltavat. Siksi viisikymmentä täytettyäni päätin itsekin uskaltaa. Päätin tulla osittain kaapista ulos ja siitä jo kirjoitinkin. Nyt olen ajatuksissa vielä pidemmällä. Minä haluan olla osana siinä muutoksessa, jossa tämä kaunis maani saadaan tasa-arvoisemmaksi ja sellaiseksi, että kenenkään ei tarvitse pelon vuoksi olla kaapissa. Tiedän, että varsinkin ikäisteni miesten joukossa se on liian yleistä.

Seuraavalle Pride-marssille aion mukaan. Menen sinne miesystäväni kanssa. Hänkään ei ole tullut kokonaan kaapista ulos. Teemme sen yhdessä. Teemme sen meidän vuoksemme, mutta myös kaikkien niiden, jotka eivät vielä uskalla. Olen tapaillut miestäni nyt muutaman vuoden ajan.

Olen varma, että juuri meitä kohta kuusikymppisiä homomiehiä tarvitaan tähän tärkeään työhön mukaan. Itse uskallan kohta jo sanoa ääneen sen, mitä pitkään häpesin.

Olen ylpeästi homo.

Kiitos kun sain kirjoittaa tämän. Tämä on yksi askel kohti tavoitettani, jossa uskallan olla koko maailman edessä oma itseni. Helpompaa aloittaa se nimettömänä.”